Oravia kolkkaamassa
Oravia kolkkaamassa
Päivät ja yöt seurasivat toisiaan tuoden yhä uusia kokemuksia ja elämyksiä Kalevan tanhuvilla. Tuskin matkaan lähteneet enää muistivatkaan, kuinka monta kertaa aurinko oli noussut idästä ja laskenut länteen vierailumme aikana. Poikia ei myöskään koti-ikävä vaivannut. Taika oli näet tehty vain määrätyn ajan kestäväksi ja lisäksi se muutti ajan niin, että jokainen täällä viettämämme viikko vastasi vain puolta tuntia nyky-Suomen ajassa. Määrähetkellä meidän oli palattava retkeltämme, mutta sen tiesin vain minä ja olin hyvin piilottanut kelloni sekä pojilta että erä-Suomalaislta. Sen mukaan oli lähdöstämme kulunut vasta neljäkymmentäviisi minuuttia, mutta täällä elettynä aikana se todellakin sisälsi monta auringon laskua ja nousua. Kuinka monta, sen taitanet itsekin laskea.
Olemme ehtineet nähdä paljon kuluneiden päivien aikana, kuulla ja kokea uutta ja merkillistä. Mutta moni asia askarruttaa vielä poikieni mieliä. Matti ja Ilkka ovat kovasti uteliaina pyörineet takan äärellä ja oppineetkin talon ehtoisalta emännältä Kyllikiltä tulen tekemisen niillä noitalaitteilla, joilla he näkivät Kimmon ensimmäisenä iltana loihtivan tulen takkaan. Esko ja Pyry taas ovat olleet erityisen kiinnostuneita oppimaan pajun vitsoista ja kuusen havuista valmistetun lohirysän tekoa sekä seuraamaan aikamoisten kalanvonkaleiden pyytämistä Lohikosken niskalla. Jyrki tutkijaluonteelleen uskollisena on liikkunut vähän siellä ja täällä kysellen turkisten vaihtokaupasta idäntien kauppiaiden kanssa, niiden hinnoista, karhujen ja susien vaarallisuudesta, savusaunan rakentamisesta ja ties mistä. Antti taas hiljaisena tupakarhuna on viihtynyt parhaiten majan läheisyydessä auttaen yhdessä ja toisessa askareessa talon emäntää.
Jokainen mukaan lähteneistä pojistani on myös löytänyt Kalevan kolkkapojista itselleen hyvän toverin, jonka kanssa on voinut suorittaa tutustumistaan erä-Suomen elämään. Eräs asia on kaikkia heitä koko ajan kovasti askarruttanut, nimittäin kolkkapoikanimitys, sen saanti ja merkitys. Pojat ovat näet huomanneet, että kaikkia Kalevan suvun poikia ei suinkaan sanota kolkkapojiksi, vaan nimenomaan vain näitä heidän ikäisiään. He ovat myös oppineet, että kolkkapojilla on omat erityiset menonsa, sääntönsä ja ohjaajansa. Nytkin edessä olevasta kolkkapoikien kokeesta he ovat kuulleet Kimmon sanovan, että mukaan pääsevät vain ne, jotka ovat tällä Kotiniemessä nähneet vähintään kahdeksan talvea. Koe suoritetaan kerran kesällä ja kerran talvella ja samat kolkkapojat ehtivät suorittaa sen korkeintaan seitsemän kertaa kunnes he taas menettävä kolkkapojannimensä. Eipä siis ole ihme, että pojat kyselevät tavan takaa, mikä on tämän kaiken takana, ja tämän Kimmo on luvannut kertoa heille, mitä kolkkapojat oikeastaan ovat.
”Muuan tärkeimmistä elämisen ehdoista tällä Suomenniemellä on oravien pyytäminen”, Kimmo aloittaa tarinansa, ”sillä mehän laskemme oravien nahkojen lukuna koko omaisuutemme. Niillä saamme työkaluja, kankaita, ruokatarpeita, aseita yms. Suuren Virran suussa olevalta ja pitkin vesiä purjehtivilta kauppamiehiltä. Heiltä olen saanut tämän kauniin puukkonikin ja heiltä olemme ostaneet myös monta korua. Kauppiaat määräävät tavaransa hinnan oravien nahkojen lukuna, ja siksi on tärkeää, että jokainen suomalaisen jousimiehen alku jo mahdollisimman nuorena oppii oravien pyytämisen ja antaa arvon sen nahalle.
Oravaa pyytäessämme käytämme etupäässä jousta ja tylppäpäisiä nuolia, joita nimitämme kolkiksi, On tärkeätä, että nuolen pää on tylppä, sillä muuten saattaisi oravan nahka rikkoontua, jolloin kauppamies ei pitäisi sitä enää täyden arvoisena. Lähtiessämme kolkkaamaan oravia otamme tavallisesti mukaamme sukumme nuorempia poikia jousimiesten kolkkien kantajiksi ja ammuttujen kolkkien etsijöiksi. Näin he saavat tilaisuuden oppia metsästyksen alkeita ja samalla auttaa vanhempia jousimiehiä. Tästä on sitten tullutkin nimitys kolkkapoika.”
Katso myös:
Lähde: Lähde: Osmo Vesikansa; Kolkkapojan kirja, 1957