The MobileFrontend should be working again on the ScoutWikis

Porin Metsänkävijät

Kohteesta PartioWiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Porin Metsänkävijät
Virallinen nimi
Porin Metsänkävijät ry
Perustiedot
Perustettu: 16. huhtikuuta 1933
Lyhenne: PoMe
Toiminta-alue
Toiminta-alue: Keskusta
Alue: Pori
Aluejärjestö: Porin Partiolaiset


Sume logo.pngTämä artikkeli on osa Suomen Metsänkävijöiden historiaa

Lippukunta on lopettanut toimintansa.

Historia ennen sotia

Porissa on partiotyöllä vanhat perinteet. Täällä oli partiotoimintaa jo ennen vuoden 1911 hajoitusmääräystä. Kaksikymmentäluvun lopulla Porissa oli toiminnassa jo neljä lippukuntaa. Näistä poikien lippukunta Nuotiopojat toimi seurakunta taustayhteisönään. Seurakuntien ja esim. NMKY:n tukemia lippukunta kutsuttiin sinisiksi. Nimitys johtui poikien käyttämästä sinisestä partiopuserosta. Muut poikalippukunnat käyttivät ruskeaa partiopuseroa ja heitä vastaavasti kutsuttiin ruskeiksi partiolaisiksi.

Porin Metsänkävijät perustettiin huhtikuun 16. päivänä 1933. Perustajista suurin osa oli kuulunut Nuotiopoikiin, mutta ilmeisesti sattuneiden erimielisyyksien takia oli ruvettu harkitsemaan uuden lippukunnan perustamista. Vasta perustetun lippukunnan nimeksi tuli Porin Susiveikot ja oli luonnollista, että uusi lippukunta oli ruskea.

Uuden lippukunnan erli silloiselta nimeltään järjestön vt. johtajaksi tuli seminaarilainen Kauko Oksa, mutta varsinaisena voimahahmona oli taustalla yliopettaja Jalmari Valpio Raumalta. Ensimmäisen toimikauden työ oli pakostakin hapuilevaa, vaikka useimmilal jäsenillä olikin partiokokemusta. Saavutukseksi on kuitenkin laskettava Yyterissä pidetty ensimmäinen leiri, joka kesti neljä vuorokautta. Leirin johtajana oli Mikko Voutilainen.

Lippukunta kokoontui erilaisissa tilapäisissä tiloissa, mikä myös osaltaan haittasi toimintaa. Tämä epäkohta kuitenkin korjaantui marraskuussa, jolloin lippukunta sai käyttöönsä Gallen-Kallelankadulla nykyisen Liikekulman paikalla sijainneen puutalon yläkerrasta huoneiston, johon alettiin suunnitella partiotupaa. Marraskuun lopulla oli lippukunnan vieraana Turun Metsänkävijöitä, jotka järjestivät paikkakunnalla partiojuhlan.

Seuraavana vuonna lippukunnan toiminta sai jo kiinteät muodot. Kolme vartiota, Ilves, Koira ja Karvamato oli säännöllisessä toiminnassa. Samoin vartiojohtajien koulutuselin, vartiojohtajaneuvosto aloitti toimintansa. Partiopoikaikäisten ohella lippukuntaan otettiin myös pikkupoikia, joista muodostettiin sudenpentulauma. Porin Susiveikot oli saanut myös ensimmäisen varsinaisen lippukunnanjohtajan. Hän oli lehtori Jorma Särkkä. Lippukunnan varsinainen ensiesiintyminen tapahtui Yrjönpäivänä toimeenpannussa yleisöjuhlassa. Juhla onnistuikin hyvin ja taloudellinen tuottokin oli huomattava. Rahaa lippukunta tarvitsikin, sillä Kyläsaaressa pidetty kesäleiri kulutti osaltaan tuvan sisustukseen tarvittavia varoja. Muista lippukunnan poikien rahankeruutoimista on mainittava pääkaupungissa ilmestyneiden sanomalehtien sunnuntaikanto. Näin saadut varat seä lukuisat tavaralahjoitukset tekivät mahdolliseksi tuvan sisustustyön. Koko ullakkotila paperoitiin ja maalattiin kalevalaistyyliseksi jyhkeäksi hirsituvaksi. Väliseinillä erotettiin partiopoikien huone ja eteinen, jonka kattoa kannatti rivi honkapylväitä. Oman huoneen saivat myös vaeltajat, varttuneet partiopojat, jotka olivat tehneet suurimman osan rakennustyöstä.Tupa vihittiin vasta huhtikuun lopulla 1935. Tämän jälkeen voitiinkin suunnata toiminta varsinaiseen partiotyöhön, ja sitä riittikin, sillä lippukunnan jäsenmäärä oli jo edellisenä vuonna ylittänyt 50.

Samana vuonna muutettiin lippukunnan nimi. Uudeksi nimeksi tuli Porin Metsänkävijät. Samalla lippukunta hyväksyttiin jäseneksi Metsänkävijäin liittoon. Näiden tapahtumien taustana oli yhteydenpito muihin metsänkävijälippukuntiin, erityisesti Turun Metsänkävijöihin. Tässä yhteydessä lienee paikallaan muutama sana metsänkävijä- eli mänkijäliikkeestä. Partioliikehän syntyi Englannissa ja sen toimintamalli oli suunniteltu tietysti sikäläistä yhteiskuntaa varten. Kun partioliike levisi muihin maihin, levisivät itse idean mukana myös sen englantilaiset sovellukset, kuten pukeutuminen, pitkät sauvat sekä intiaani- ja cowboytaidot. Tämä oli suomalaisille vierasta ja sai osakseen vastustustakin. Metsänkävijät halusivat luoda suomalaisen partioliikkeen. Heidän käsityksensä mukaan suomalaiselle partiopojalle oli riittävästi esikuvia muinaisessa suomalaisessa eränkäyntikulttuurissa. Metsänkävijät liittivät partiotoimintaan suomalaiskansallisia piirteitä. Esimerkiksi Kalevalasta tuttu väinämöislakki otettiin ensin leirilakiksi ja myöhemmin käytettiin samantapaista myös talvipäähineenä. Muutenkin partiopukua kehitettiin käytännöllisemmäksi ja suomalaisiin olosuhteisiin soveltuvaksi. Satakunnassa ei ollut muita metsänkävijälippukuntia ja liikkeen ollessa laajimmillaan niitä oli koko maassa 23. Nämä lippukunnat ovat olleet pääasiassa kaupunkilippukuntia. Myöhempi kanssakäyminen metsänkävijälippukuntien kesken ei ainakaan Porin Metsänkävijöitten kohdalla ollut kovin vilkasta. Muutaman kerran porilaisia oli muitten vastaavien lippukuntien leireillä ja merkkipäivinä onnittelusähkeitä vaihdeltiin. Joskus on pidetty myös ns. mänkijäin sähkösanomakilpailuja, joissa partiotaitoja koskeva kirjallisen kilpailun vastaukset on lähetetty sähkeitse.

Vuonna 1936 lippukunnan toiminta jatkui edelleen vilkkaana. Koko lippukunnan kokouksia oli kuukausittain ja muukin toiminta jatkui säännöllisenä. Kesäleiri pidettiin Viasvedellä. Edellisenä vuonna ei ollut omaa leiriä, vaan lippukunnan jäseniä osallistui Kalevala-suurleirille, joka pidettiin Lohjalla. Kyläsaren ja Viasveden tienoot muodostuivat suosituiksi leiri- ja retkeilykohteiksi 30-luvun lopulla ja vielä sotien jälkeenkin.

Lippukunnan johtajiston tukena oli ollut poikien vanhempia ja partiotyön ystäviä jo lippukunnan perustamisesta lähtien, mutta tämä tukitoiminta sai viralliset muodot vasta marraskuussa 1936. Tällöin nimittäin perustettiin vanhempainneuvosto, johon valittiin 18 jäsentä. Neuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin evl. K. Niemeläinen ja varapuheenjohtajaksi rehtori Reino Hannula. Vanhempainneuvoston taloudellinen tuki oli ratkaisevaa lippukunnan toiminnassa. Merkittävä tapaus Porin Metsänkävijöille oli oman lipun saaminen. Vanhempainneuvosto lahjoitti vuonna 1937 lippukunnalle lipun, jonka oli suunnitellut Hemmi Koivuniemi.

Viimeiset kaksi sotaa edeltänyttä vuotta olivat lippukunnan toiminnan kannalta parhaat 30-luvulla. Molempina kesinä pidettiin leiri perinteellisellä paikalla Viasvedellä. Entistä enemmän huomiota kiinnitettiin luokka- ja taitomerkkisuorituksiin ja retkeilyyn. Ja tulokset olivatkin hyvät, sillä vuonna 1938 lippukunta saavutti toisen tilan Suomalaisen Partiopoikaliiton lippukunnista luokka- ja taitomerkkisuorituksissa. Vuoden 1939 aikana lippukunnan jäsenmäärä oli noussut yli 60. Lippukunnassa oli toiminnassa yksi alokasvartio ja viisi vakinaista vartiota. Nämä olivat Kettu, Ilves, Susi, Majava ja Karhu. Lisäksi toimi tietysti sudenpentulauma.

Historia sota-ajalta

Vilkkaan partiotyön keskeytti kuitenkin talvisodan puhkeaminen. Partiojohtajat ja vaeltajat kutsuttiin aseisiin. Kotiseudulle jääneet pojat toimivat erilaisissa tehtävissä ilmavalvonnan, väestönsuojelun, ensiapuasemien ja palokuntien palveluksessa. Porin Metsänkävijöistä oli tällaisissa tehtävissä talvisodan aikana kaikkiaan 23 poikaa. Tämä on huomattava määrä, kun otetaan huomioon se, että paikkakunnalla oli vain noin puolet lippukunnan jäsenmäärästä sodan aikana.

Jatkosota keskeytti sotien välillä virinneen toiminnan. Näyttää siltä, että lippukunnan tupa oli se paikka, joka oli ainoana yhdyssiteenä lippukunnan poikien ja rintamalta lomalla käyvien johtajien välillä. Tuvalle tuotiin myös partiolaisia, jotka olivat evakuoidut Poriin sotatoimialueelta. Muutamat näistä jäivät toimimaan myöhemmin lippukunnassa.

Erkki Salonen, yksi Porin Metsänkävijöitten partiojohtajista, sai 1943 kevättalvella komennuksen rintamalta Porin suojeluskuntapiiriin. Tällöin hänellä oli mahdollisuus ottaa yhteyttä lippukunnan poikiin. Poikien innostuksen myötä saatiinkin pari vartiota ja kolkkapoikaparvi toimintaan. Vartioitten toiminta keskittyi pääasiassa alempien luokkamerkkien suorituksiin. Koko lippukunnan toiminta oli tavallaan sisäänpäin kääntynyttä, mikä varmasti johtui siitä, että samanaikaisesti käynnistettiin vasta Satakunnan partiopoikapiirin ja myös Suomen Partiopoikajärjestön eli SPJ:n työtä samanlaisissa vaikeissa olosuhteissa. Vuosi 1943 oli lippukunnan juhlavuosi, sillä kymmenen vuotta oli kulunut lippukunnan perustamisesta, mutta juhlan vietto oli olosuhteiden pakosta siirrettävä seuraavaan vuoteen.

Jos vuosi 1943 oli lippukunnan henkiin herättämisvuosi, niin seuraavaa vuotta voidaan kutsua jälleenrakennusvuodeksi. Vilkas toiminta alkoi heti tammikuun vuosikokouksesta. Lippukunnan jäsenmäärä oli lähes 50. Varsinkin 10-vuotisjuhlien valmistelu aiheutti paljon työtä etenkin harvalukuiselle johtajistolle ja vanhemmille pojille. 10-vuotisjuhla pidettiin huhtikuun 16. päivänä, Porin Susiveikkojen perustamiskokouksen vuosipäivänä. Päivällä pidettiin varsinainen päätilaisuus, jossa juhlapuhujana esiintyi SPJ:n toiminnanjohtaja Lauri Vuolasvirta. Illalla oli nuorisojuhla. Samana päivää lippukunta suoritti vielä puolen tunnin radio-ohjelman. Lippukunta toimitti myös 10-vuotisjulkaisun, joka tosin ilmestyi vasta toukokuun lopussa.

Käynnissä olleesta sodasta muistuttaa lyhyt pöytäkirjan maininta, että Sudenpentutoiinta jouduttiin joksikin aikaa keskeyttämään ilmavaaran vuoksi. Varmasti myös lippukunnassa odotettiin kuumeisesti sodan loppumista ja sotapalveluksessa olevien johtajavoimien palaamista, mutta näyttää siltä, että näissä odotuksissa jonkin verran petyttiin. Oli luonnollista, että sodasta palannut ei kyennyt antamaan heti täyttä panostaan järjestöelämän piirissä. Kaikista puutteista huolimatta voitiin kuitenkin pitää lippukunnan oma kesäleiri, partiotoiminnan kohokohta, Viasvedellä heinäkuun lopulla.

Lippukunnan toiminta alkoi suuntautua entistä enemmän ulospäin. Metsänkävijäin poikia osallistui sekä Raumalla pidettyihin johtajapartiolaiskursseihin että SPJ:n talvipäiville Vaasassa. Siellä lippukunnan perinteellinen lehti Präiskäle sai ensi palkinnon käsintehtyjen lehtien sarjassa.

Historia 1949-1959

Ensimmäiset rauhanoloissa pidetyt koko maata käsittelevät järjestön talvipäivät olivat Tampereella tammikuussa 1945. Siellä todettiin, että toiminnassa olevien lippukuntien ja partiolaisten lukumäärä oli sodan aikana vähentynyt melkein puoleen entisestään. Järjestön ja piirien taholla alkoi ripeä lippukuntien henkiin herättäminen. Porin Metsänkävijöitten toiminta oli jo silloin tuloksellista. Talvipäivillä Präiskäle jatkoi voittokulkuaan. Ensimmäisen palkinnon saivat niin ikään lippukunnan 10-vuotisjulkaisu, Metsänkävijöitten soitinyhtye sekä Esa Harellin piirustukset. Tällaisiin tuloksiin päästiin luonnollisesti kovalla innostuksella ja työllä. Lippukunnan poikia oli mukana useilla ulkopaikkakuntalaisilla kursseilla. Oma koulutustoiminta oli myös tehokasta. Siitä olivat osoituksena yhdeksän I ja peräti 19 II luokan merkkisuoritusta. Näiden lisäksi suoritettiin 32 taitomerkkiä. Lippukunnan kesäleiri vietettiin taas Viasvedellä. Syystoimintakauden alussa suuri osa lippukunnan johtajistoa erosi ilmeisesti erimielisyyksien takia. Näin syntynyttä johtajapulaa yritettiin lievittää hankkimalla Porin Tertuista kolkkajohtajaksi tyttöjä. Lippukunnan ensimmäiset naispuoliset kolkkajohtajat olivat Raija Hussi ja MAija Hiltunen. Sudenpennuista oli ruvettu käyttämään kolkkapoika-nimitystä.

Porin Metsänkävijäin tuvan päiväkirjassa on vuoden 1946 ensimmäinen merkintä Jallu-sedän, silloisen piirinjohtaja Jalmari Valpion. Valpion käynti varmasti merkitsi enemmän kuin pelkkää piirinjohtajan vierailua, sillä on muistettava Jallu-sedän merkittävä osuus lippukunnan perustamisessa ja toiminnan alkuun saattamisessa. Jalmari Valpiota voidaan pitää lippukunnan kummisetänä. Ja tällä kertaa hänellä oli syytä olla erityisen tyytyväinen poikiinsa, sillä viikkoa aikaisemmin Raumalla pidetyillä talvipäivillä Porin Metsänkävijät saavuttivat neljä ensimmäistä, kaksi toista ja kaksi kolmatta palkintoa. Parhaiten menestyivät K Aaltonen pianonsoitossa, E. Järvinen puhallinsoitossa ja Veikko Hagström piirustuskilpailussa. Ja tietysti Präiskäle otti vakiopaikkansa!

Näihin aikoihin heräsi lippukunnassa kiinnostus myös torvisoittoa kohtaan. Idean isä oli entinen lippukunnanjohtaja Jorma Kari-Koskinen, joka lahjoitti lippukunnalle kuusi torvea. Tarkoitus oli antaa halukkaille pojille torvisoiton alkeisopetusta, mutta jonkin ajan kuluttua hyvä idea hautautui kuitenkin pääasiassa poikien innostuksen puutteeseen.

Lippukunnan toiminta oli muuten vilkasta ja jäseniä oli yli 80. Neljä vartiota: Kettu, Ilves, Karhu ja Majava pitivät edelleenkin säännöllisesti kokouksiaan. Perustettiinpa kaksi uuttakin, nimittäin Susi ja Hirvi, mutta niiden toiminta jäi vähäiseksi. Säännöllisesti kokoontui myös kolkkapoikaparvi. Luokka- ja taitomerkkejä ilmestyi poikien puseroihin melkein yhtä paljon kuin edellisenä vuonnakin ja kesäleirillä oltiin taas jo perinteellisesti käyneellä leiripaikalla Viasvedellä heinäkuun puolivälissä.

Metsänkävijäin kilpailutoiminta oli keskittynyt melkein yksinomaan yleisurheilu- ja hiihtokilpailuihin sekä pallopeleihin ja suunnistukseen. Tämä oli luonnollista, koska samoissa lajeissa järjestettiin myös piirin ja liiton kilpailuja. Tosin jo vuota aikaisemmin olivat olleet ensimmäiset sodanjälkeiset partiotaitomestaruuskilpailut Orivedellä. Vähän samantapainen partiotaitokilpailu otettiin käyttöön lippukunnassa. Kilpailu oli henkilökohtainen, mutta samalla vartioitten välinen, jossa vartioitten väliset pisteet laskettiin henkilökohtaisten suoritusten perusteella. Tämän nimi oli Esan Pytty-kilpailu. Kilpailu oli vuotta aikaisemmin kuolleen metsänkävijän Esa Harellin muistokilpailu. Kilpailu säilyi ja perinne eli pitkään lippukunnassa.Vilkas partiointi tarvitsi myös rahaa. Sitä lippukunta hankki arpajaisilla ja kahdella Karhulinnassa pidetyllä partiojuhlalla. Sodan jälkeinen aika oli tiukkaa säännöstelyaikaa. Niinpä ei olekaan ihme, että lippukunnan johtajisto päätti ostaa sotilasteltan partiopuserokankaaksi!

Porin Metsänkävijäin toiminta oli melkein yhtämittaista nousukautta sodan loppumisesta asti. On luonnollista, että kaikessa vapaaehtoisessa järjestötyössä on nousu- ja laskukautensa. Innostuksen laimeneminen vaikuttaa haitallisesti nimenomaan partiotyössä, koska siellä on nuoren, keitysiässä olevan johtajavoiman osuus ratkaiseva. Lippukunnanjohtajakaan ei yksinään saa ihmeitä aikaan.

Vuoden 1947 toimintakertomuksessa todetaan: "Vanha johtajisto erosi melkein kokonaan ja uudet kasvot tulivat sijaan. Innostusta pojissa on ollut mutta uusi johtajisto ei ole oikein vielä päässyt sisälle asioihin." Edelleen isompien poikien puute este partiojuhlien järjestämisen ja niiden avulla varojen keräämisen. Varojen ja johtajien puute taas puolestaan oli esteenä mm. kesäleirin ja laajemman koulutustoiminnan järjestelyssä Lippukunnan toiminta ei suinkaan ollut lamassa. Kettu- ja Ilves-vartio olivat lähes säännöllisessä toiminnassa, mutta varsinaista kolkkatoimintaa ei ollut. Erilaisia kilpailuja oli aika lailla ja olipa lippukunnasta edustus Helsingin talvipäivilläkin, vaikkakaan menestys ei ollut edellisten vuosien tasoinen.

Seuraava vuosi toi tullessaan jo hiukan vilkastuneen toiminnan merkkejä. Vartioilla oli enemmän kokouksia ja perustettiinpa kevätpuolella uusi vartiokin, nimittäin Kotka-vartio. Koko maan partiotoiminnan kannalta vuosi 1948 oli merkittävä sillä silloin pidettiin ensimmäinen sodanjälkeinen suurleiri Vierumäellä. Tämän leirin koko osanottajamäärä oli 2 500, joista 80 ulkolaista poikaa. Tällä leirillä oli myös Porin Metsänkävijäin kymmenkunta poikaa.

Vuoden 1949 kuluessa lippukunnan toiminta kääntyi yhä selvempään nousuun. Kolkkapoikatyökin pääsi jälleen alkuun, ja viisi vartiota oli toiminnassa. Parin vuoden tauon jälkeen voitiin pitää leirikin, tällä kertaa Järilässä. Tämän yhteydessä kolkkapojille pidettiin oma leirinsä. Lippukunnan kilpailutoiminta noudatteli jo tutuksi käyneitä perinteitä. Vaasassa pidetyssä SPJ:n partiotaitomestaruuskilpailuissa oli mukana Porin Metsänkävijöitten vartio, mutta saavutukseksi jäi vain arvokkaita kokemuksia. Lippukunta järjesti Satakunnan partiopoikapiirin suunnistuskilpailut Söörmarkussa.

Vuosi 1950 oli merkittävä Suomen partioliikkeen historiassa, sillä tällöin tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun partiotoiminta alkoi tässä maassa. Tämän johdosta mm. Porin partiolippukunnat järjestivät paikkakunnalleen juhlatilaisuuden ja jo perinteellinen partiotyön katselmus, partioparaati, pidettiin sinä keväänä Porissa. Metsänkävijöitten toiminta oli entisestään vilkastunut. Pitkästä aikaa oli suoritettu taas ensimmäisen ja toisen luokan merkkejä, yhteensä kahdeksan kappaletta. Lippukunnassa oli pidetty omia kilpailuja ja osallistuttu Raumalla piirin uinti- ja yleisurheilumestaruuskilpailuihin sekä Harjavallassa pidettyihin suunnistuskilpailuihin. Metsänkävijät olivat myös pitäneet oman leirinsä Viasvedellä ja osallistuneet piirin talvileirille Niinisalossa. Kaikki tämä toiminta oli tapahtunut kevään ja kesän aikana, mutta syyskauden alkaessa lippukunnan toimintaa kohtasi ankara takaisku. Metsänkävijät joutuivat luopumaan maankuulusta kämpästään, joka tuli erään porilaisen liikelaitoksen käyttöön. Lippukunta sai tosin samalla tontilla olleesta piharakennuksesta käyttöönsä huoneiston, jossa aikaisemmin oli toiminut Porin radioasema. Tämä uusi tila oli kuitenkin ahdas ja pimeä ja sitä voitiin käyttää lähinnä varastona. Lippukunta eli uuden kämpän toivossa.

Muutamat jäljelle jääneet nuoret johtajat, lähinnä Kalervo Manninen, olivat etsineet pojille partiokämpäksi sopivaa tilaa ja lopulta sellainen paikka löytyikin. Suomen Punaisen Ristin Satakunnan piiri luovutti lippukunnalle soivan tilan Karhulinnan yläkerrasta. Sisustustyön tekivät lippukunnan vanhemmat pojat ja johtajisto. Kokoontumistiloina olivat kaksi huonetta, isompi vartioitten huone ja pienempi johtajien huone. Samanaikaisesti oli Metsäkävijöillä toinenkin suuri hankinta. Lippukunta oli ostanut vanhan moottoriveneen. Koska rahat eivät enää riittäneet moottoriin, oli myytävä lippukunnan torvet. Moottori oli vanha auton moottori, ja käytössä se oli erittäin suurikokoinen. Reposaari oli vakituinen tankkauspaikka. Vene saatiin kesällä 1952 vesille ja kastettiin Outooreilla juhlallisesti Upokkaaksi. Nimestä taisi tulla ennen, sillä jo syksyllä 1953 se myytiin koska veneen purjehduskelpoisena pitäminen oli lippukunnalle taloudellisesti ylivoimaista. Kova rahapula sai pojat keksimään erilaisia rahanansaitsemismenetelmiä. Näistä mainittakoon joulupukkipalvelu, joka on säilynyt pysyvästi lippukunnassa. Lippukunnan partiotoiminta pääsi uusissa tiloissa vauhtiin vasta vuoden 1952 alusta. Vuoden alkupuolella piirin vuosikokouksen yhteydessä oli uudella kämpällä käymässä järjestön ja piirin johtajistoa, jotka toivottivat onnea "loistavasti uudestisyntyneelle mänkijäjoukolle". Eräänlaista toiminnan pitkäjänteisyyttä heijastaa se, että vartionjohtajaneuvosto alkoi taas kokoontua entistä säännöllisemmin. Samanlainen innostunut partiointi jatkui seuraavankin vuoden puolelle, vaikka toiminnan painopiste olikin pääasiassa vartioitten toiminnassa, koska osa lippukunnan johtajista oli asevelvollisuuttaan suorittamassa. Omia kesäleirejä ei lippukunta ollut pitänyt kolmena viimeksi kuluneena vuotena, mutta lippukunnan poikia oli vuonna 1952 piirin leirillä Harjavallassa ja vuotta myöhemmin Tapiolan suurleirillä Sulkavalla. Lippukunnan oma talvileiri oli Yyterissä maaliskuussa 1952. Tästä sai alkunsa käytäntö, että jonkinlaista vartinjohtajakoulutusta järjestettiin aina pääsiäisenä.

Porin Metsänkävijät vietti toimintansa 20-vuotisjuhlia 1954, vaikka varsinainen merkkipäivä olikin ollut jo edellisenä vuonna. Juhlat aloitettiin lippukunnan juhlakokouksella ja oman väen illanvietolla maaliskuun 26. päivänä. Seuraavana sunnuntaina jatkuivat juhlallisuudet jumalanpalveluksella ja seppeleen laskulla sankarihaudoilla. Pääjuhla pidettiin klo 13 Karhulinnassa, jossa oli väkeä salin täydeltä. Juhlassa esiintyivät tietysti lippukunnan pojat ja juhlapuhujana oli ensimmäinen lippukunnanjohtaja Jorma Särkkä. Illalla kokoontuivat lippukunnan silloiset ha entiset johtajat yhteiseen nuotioiltaansa tuvalle. Juhlavuosi oli myös hyvä partiovuosi. Merkittävää oli se, että tänä vuonna kolme johtajapartiolaista kävi runkokurssin, keskimmäisen partiojohtajakurssin. Samoin vartiot toimivat vilkkaasti. Erityisen paljon tehtiin retkiä ja ne suuntautuivat hyvin usein Ruosniemen takaisiin metsiin Kulokalliolla ja ns. Pisteeseen. Maininnan arvioinen on KArhu-vartion toiminta kokonaisuudessaan. Tällä vartiolla oli nimittäin päiväkirjan mukaan yhteensä 40 kokousta ja retkeä vuoden 1954 aikana. Lienee siihenastinen ennätys. Vartionjohtajana oli Antero Lehtinen. Tässä yhteydessä on mainittava, että sinä vuonna lippukunnan päiväkirja ns. Tuvan Kirja oli erittäin taidokkaasti ja suurella huolella tehty.

Lippukunnan juhlakokouksessa päätetty korpileiri pidettiin Poosjoella elokuun alussa. Leiri oli tavallisesta poikkeava siten, että jokainen vartio joutui huolehtimaan omasta muonituksestaan. Syyskuussa lippukunnan voimin järjestettiin piirin partiotaitokilpailu Yyterin maastossa ja lokakuun alkupuolella Metsänkävijät järjestivät piirin suunnistusmestaruuskilpailut. Ilmeisesti nämä kilpailut olivat lisänneet poikien kilpailuinnostusta niin, että päätettiin lähettää vielä kilpailuvartio SPJ:n maastomestaruuskilpailuihin Lievestuoreelle. Lippukunnan Suopunki-vartio tuli harmaassa sarjassa toiseksi. Vartioon kuuluivat Olavi Lavonen, Antero Lehtinen, Timo Meri ja Sakari Sulamäki, joka oli vartion johtaja. Kilpailuinnostus ja saavutettu menestys kannusti lippukunnan poikia yrittämään uudestaan seuraavissa partiolaisten arvokilpailuissa Lallen vaelluksella Nokialla helmikuussa seuraavana vuonna. Mukana oli kaksi vartiota, Suopunki ja Hirvi. sijoitus ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä tällä kertaa. Arvokkaita kokemuksia oli kuitenkin hankittu. Kilpailutoiminnan ohella pidettiin lippukunnan talvileiri Pisteessä maaliskuun alussa ja Lampaluodossa kesäleiri. Muusta toiminnasta on mainittava solmukurssi ja ensiapukurssi.

Vuosi 1956 oli vanhan partiotoiminnan vuosi. Vartionjohtajakoulutus oli käynnissä Kirves-vartion puitteissa. Vartiot tekivät yhteensä n. 40 retkeä. Kovan partioinnin vaatimus oli mennyt perille! Mittavan koulutustoiminnan tuloksena suoritettiin yksi kuntoisuuslilja, seitsemän I luokan 12 II ja 16 III luokan merkkiä. Lippukuntaan saatiin myös ensimmäinen G-mies. Partiojohtaja Sakari Mecklin suoritti tällöin Gilwell-kurssin, joka on korkein partiojohtajakurssi. Suurin tapahtuma lippukunnalla tänä vuonna oli epäilemättä SPJ:n maastomestaruuskilpailujen järjestelyissä. Kisat pidettiin Ahlaisissa Satakunnan Metsänhoitolautakunnan kurssikeskuksessa Kankaanrannassa.

Vuosi 1957 oli koulutustuloksiltaan melkein edellisen vuoden veroinen. Pari lippukunnan poikaa oli runkokurssilla Sallassa ja Leon lenkillä Tampereella oli yksi vartio. Yyterissä pidettiin lippukunnan talvileiri, mutta kesäleiriä ei lippukunnassa ollut pidetty kahteen vuoteen. Kovan partioinnin vaatimus ja kilpailuissa menestyminen olivat saaneet aikaan sen, että kaikenlainen maastotoiminta oli selvästi lisääntynyt lippukunnassa. Vartioitten retket olivat ennen sotaa suuntautuneet pääasiassa Viasveden suunnalle, mutta erityisesti 50-luvulla retkille ja vaelluksille lähdettiin melkein poikkeuksetta Porista pohjoiseen. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että maasto oli siellä, Ahlaisissa ja Noormarkussa, vaihtelevampaa. Vaihtelua antoivat nimenomaan pikku vesistöt, joet ja järvet. Suuri osa tämän seudun metsistä oli A. Ahlström Oy:n omistuksessa ja lippukunnan pojilla oli sinne retkeilylupa. Olivatpa pojat rakentaneet sinne aikoinaan vaatimattoman turvemajankin ns. Surkialammen kämpän.

Jatkuvasti oli kuitenkin keskusteltu kunnollisen retkeilymajan hankkimisesta lippukunnalle, ja sopivaa paikkaakin oli jo haeskeltu. Kun useita vaihtoehtoja oli tiedusteltu, päädyttiin lopulta Ahlaisten ja Merikarvian rajamailla olevaan Landskatan niemeen, johon oli maitse vain polkuyhteys. Niemi on ulkomeren tuntumassa, maastosuhteiltaan verrattain korkea ja karun louhikkoinen, mikä osaltaan vaikeuttaa esim. leirirakenteitten pystyttämistä. Toisaalta taas maisema tarjoaa oivalliset kehykset eräromantiikalle. Lippukunta sai vuokratuksi A. Ahlström Oy:ltä kahden hehtaarin alueen niemestä leiri- ja kurssikeskusta varten. Vuokrasuhde alkoi syyskuun alusta 1958. Lippukunnan talvileiri jouduttiin vielä pitämään Poosjoella, Noormarkun Metsästysseuran majalla ja saman vuoden kesäleiri Bastuskerissä, mutta poikien toiveet olivat jo suuntautuneet Lansdkataan. Landskatan niemen etelärannalta löytyi sopiva kämpän paikka. Lippukunta oli hankkinut vanhan haapahirsisen ranta-aitan, joka purettiin ja siirrettiin rakennuspaikalle. Rakennustyötä varten pidettiin varsinainen rakennusleiri kesällä 1959 ja töitä jatkettiin varsinaisen, Landskotassa pidetyn kesäleirin aikana sekä myöhemmin vielä viikonloppuretkien yhteydessä. Rakennustyössä ei käytetty ammattimiehiä vaan yritettiin tulla toimeen omin voimin. Kämppä saatiinkin vesikattoon vielä ennen syyssateita. Innostuneita rakennusmiehiä tuntui lippukunnassa toistaiseksi riittävän ja innostusta lisäsi varmaan myös osaltaan se, että Landskataan voitiin kulkea omalla veneellä. Lippukunta oli näet saanut lahjoituksena mäntyluotolaisilta ahtausliikkeiltä vanhan, suuren moottoriveneen ns. klarkkipaatin, joka lippukunnalle tullessaan sai kasteessa nimekseen Depressio.

Vuosi 1958 oli Metsänkävijöitten historiassa merkkivuosi myös siinä mielessä, että toiminta laajeni kantakaupungin ulkopuolelle. Meri-Porissa vaikutti partiotyön hyväksi muiden ohella entinen mänkijöitten lippukunnanjohtaja Tapio Nousiainen. Tästä johtui, että sekä Mäntyluodossa että Reposaarella perustettiin partio-osasto, joka toimi erillisenä veljesjoukkona Metsänkävijöitten alaisena. Lippukunnan jäsenmäärä nousi toiselle sadalle ja tämä tietysti merkitsi todellista toimintahaastetta. Koulutustoiminta oli järjestettävä kolmessa eri paikassa. Tilannetta kuitenkin helpotti se, että muuutamat lippukunnan partiojohtajat työsentelivät Mäntyluodossa ja heillä oli tilaisuus jäädä työpäivän päätyttyä vielä koulutustehtäviin.

Rakennustyö ei kuitenkaan vienyt poikien kaikkea tarmoa, vaan sitä riitti muuhunkin toimintaan. Yksinomaan Porin veljesjoukossa toimi yhdeksän vartiota, vaikka kaikkien toiminta ei ollutkaan kovin vilkasta. Vartioitten ja kolkkaparvien kokousten ja retkien yhteismäärä koko lippukunnan osalta yritti reippaasti 300. Tämä oli siihenastinen ennätys. Lippukunta järjesti omaa vartiojohtajatarvettaan silmällä pitäen vartiojohtajakurssit. Jääkiekko alkoi ilmeisesti porilaisseurojen menestyksen takia kiinnostaa myös partiopoikia. Niinpä lippukunnassa käynnistettiin vartioitten välinen jääkiekkosarja. Tässä yhteydessä on mutuen huomioitava, että yleisurheilu, joka aikaisemmin näytteli huomattavaa osaa partiotoiminnassa, niin lippukunnan kuin piirin ja järjestönkin tasolla oli jo jäämässä pois ohjelmasta. Koko kilpailutoiminta piirin ja järjestönkin tasolla keskitti partiotaitokilpailuihin.

Vaeltaja- ja eräpoikatoiminta on ollut monen lippukunnan ongelma. Kun pojat alkavat ohittaa partiopoikaiän ei partiotoiminta tahdo enää kiinnostaa heitä. Tämä asettaa lippukunnille uusia haasteita. Porin Metsänkävijöissä alkoi tähän aikaan hahmottua ensiaputoiminta nimenomaan varttuneempien partiopoikien toiminnaksi. SPR:n Satakunnan piirin toimesta oli pidetty ensiapukursseja, joille lippukunnan poikia oli osallistunut. Näistä pojista muodostettiin oma ensiapuryhmänsä. Toinen eräpoikaikäisten harrastus lippukunnassa oli ylipitkien vaellusten ja patikkaretkien uudelleen henkiin herättäminen. Tälle harrastukselle antoivat usein pontta partiolehdessä olleet haasteet. Tämä ns. itsemurhakävely oli kuitenkin verrattain pienen poikajoukon suosiossa. Lippukunnan vuoden 1959 toiminnan päättämis- ja samalla itsenäisyyspäivän juhla vietettiin Reposaaressa.

Historia 1960-1969

Vuonna 1960 Landskatan kämpän rakennustyötä jatkettiin ja rakennus saatiinkin siihen kuntoon, että saunassa voitiin ottaa ensimmäiset löylyt. Viimeistelytyötä jatkettiin tosin vielä pitkään ja taitaa olla niin, että kämppä ei koskaan lopullisesti valmistunut. Kämppää ja koko lippukunnan aluetta varten vahvistettiin säännöt eli huoneentaulu. Huoneentaulun noudattamista valvomaan valittiin Landskatan isäntä. Vaikka Ahlaisten retkikämppä saatiinkin välttävään kuntoon, niin lippukunnan muitten kokouspaikkojen kohdalla tilanne oli kuitenkin huonompi. Reposaaren ja Mäntyluodon veljesjoukoilla ei ollut kummallakaan vakinaista kokouspaikkaa ja alkuinnostuksen jälkeen tämä alkoi jo haitata toimintaa. Samoin oli asianlaita Porin veljesjoukon kohdalla syystoiminnan osalta. Karhulinnassa suoritettiin peruskorjausta ja lippukunnan kokoustiloja ei voitu tällöin luonnollisestikaan käyttää. Vartioitten kokouksia pidettiin erilaisissa tilapäisissä paikoissa ja lippukunnan yhteiskokouksia saatiin pitää Terttujen kämpällä. Tässä yhteydessä voidaan todeta, että oltiin vuoroin vieraissa. Porin Tertut olivat nimittäin olleet alivuokralaisina 40-luvun lopulla Metsänkävijöitten kämpällä.

Lippukunnan sisäistä koulutustoimintaa pidettiin yllä järjestämällä vastavalituille luottamushenkilöille virkailijakurssit, askartelukurssit ja pääsiäisenä perinteelliset vartiojohtajapäivät, joilla oli lippukunnasta peräti 17 poikaa. Lippukunta osallistui valtakunnalliseen hyväntekeväisyystempaukseen Operaatio Keinosydämen toteuttamiseen omalla panoksellaan. Landskatan ja Depression ylläpitäminen kaipasi myös varoja ja sitä varten lippukunnan pojat ryhtyivät kevätpuolella jakamaan mainoslehti Porilaista. Osan palkkioista saivat vartioitten pojat ja osa tuli lippukunnalle. Lippukunnan ensiapuryhmä osallistui maaliskuussa torilla järjestettyyn ensiapunäytökseen ja paraatia varten pidettiin kovia marssiharjoituksia Karhulinnan pihassa. Tuloksena olikin se, että Yrjön päivän paraatiin, joka pidettiin Porissa, osallistui kolme johtajaa ja 75 partiolaista. Koska partioliike Suomessa täytti vuonna 1960 50 vuotta sen kunniaksi järjestettiin juhlaparaati Helsingissä. Siinä paraatissa edusti lippukuntaa peräti 13 poikaa.Elokuun alussa pidetyllä lippukunnan kesäleirillä Landskatassa oli kaikkiaan 68 osanottajaa. Leirin kohokohdaksi muodostui kämpän vihkiminen jonka suoritti Satakunnan partiopoikapiirin johtaja Jaakko Karta.

Lippukunnalle oli kertynyt huomattavasti omaisuutta ja useissa eri yhteyksissä oli todettu taloudellisten vastuukysymysten olevan epäselviä. Asian korjaamiseksi päätettiin lippukunta rekisteröidä. Uusi nimi tuli olemaan Partiolippukunta Porin Metsänkävijät ry 29.2.1960 alkaen. Uuden lippukunnan sääntöihin haluttiin saada myös sellainen määräys, että lippukunnan virkailijat valittaisiin vuoden lopussa pidettävässä erityisessä vaalikokouksessa. Tällöin heillä oli mahdollisuus perehtyä jo hyvissä ajoin tuleviin tehtäviinsä. Vuosikokous käsittelisi muut sille kuuluvat asiat.

Vuoden 1961 kuluessa saatiin Karhulinnan korjaus loppuun suoritetuksi ja lippukunta pääsi sisustamaan sille varattua tilaa entisessä paikassa. Vanhempainneuvosto sai niin ikään vuokrattua kaupungilta Mäntyluodon Uniluodosta sikäläiselle veljeslippukunnalle kämpän tontin. Varsinaista kämppärakennusta alettiin rakentaa ja ehdittiin pitää harjannostajaisetkin vielä saman vuoden puolella. Reposaaren veljesjoukko toimi vanhassa purettavaksi määrätyssä rakennuksessa.

Suuren lippukunnan menot olivat myös suuret. Menojen peittämiseksi rakennettiin kaikilla kolmella paikkakunnalla pienoisgolfradat. Porissa saatiin keskeiseltä paikalta Karhulinnan pihasta paikka radalle. Radan hoitajina toimivat pojat, joille maksettiin pieni palkkio, mutta jäi siitä sentään lippukunnallekin. Mutta varsinaista partiotyötäkään ei unohdettu! Ahlaisten Kankaanrannassa toimeenpannulla runokurssilla oli yksi osanottaja lippukunnasta ja juurikurssilla kolme. Säkylän joukkueenjohtajakurssilla oli neljä metsänkävijää. Edelleen lippukunnan poikia oli paikkakunnalla järjestetyllä vartionjohtajakurssilla. Lippukunnan ensiapuryhmä piti entistä innokkaammin harjoituksia ja se yhdistettiin SPR:n ensiapu- ja katastrofiryhmäorganisaatioon. Mesikämmen-vaellus oli lippukunnan pääsiäistempaus. Maastomestaruuskilpailuihin osallistui lippukunnasta useita kilpavartioita: Suopunki, Vimpsi 1, Vimpsi 2, Römpsä ja Olematon. Vartioitten menestys oli yhtä kirjavaa kuin vartioitten nimetkin. Parhaiten menestyi Römpsä, joka voitti piirinmestaruuden punaisessa sarjassa. Tarkkaavainen lukija on ihmetellytkin jo monet kerrat, miksi ei enää puhuta lippukunnan maineikkaasta lehdestä, Präiskäleestä. Tähän on yksinkertainen vastaus: lehti ei ole ilmestynyt 15 vuoteen. Vuosi 1961 oli siis Präiskäleen uudestisyntymisen vuosi. Uuden Präiskäleen painos oli 160 kpl. Sitä jaettiin ilmaiseksi lippukunnan pojille, vanhempainneuvoston jäsenille ja lippukunnan ystäville. Toinen Präiskäle ilmestyi toukokuussa.

Huoneistokysymys löi leimansa edelleen vuoden 1962 toiminnalle. Alun perin lippukunnan käytössä oli ollut Karhulinnan kaakkoisnurkkauksessa tila, johon oli sisustettu kaksi huonetta. Tosiasiassa kuitenkin koko vinttikerroksen pihanpuoli oli yhä enemmän poikien miehittämä. Tästä kiteytyikin vähitellen suunnitelma sisustaa koko kyseinen tila lippukunnan käyttöön. Mäntyluodon veljesjoukon huonekysymys saatiin kevätkauden lopulla ratkaisuun, ja kämpän vihkimistilaisuus sekä partiojuhla voitiin pitää Yrjönpäivänä. Lippukunnan talvileiri pidettiin Landskatassa, mutta kesäleiri suunnitelma kaatui leirinjohtajan puutteeseen, leirialuehan olisi ollut valmiina odottamassa leiriläisiä. Vaikka metsänkävijöitten toiminta ei ollutkaan erikoisen tehokasta niin Präiskäle ilmestyi sentään keväällä.

Syyskauden merkittävimmäksi tapahtumaksi koko lippukunnan kannalta kohosi Mäntyluodon veljesjoukon eroaminen ja itsenäiseksi lippukunnaksi muodostuminen. Eroamiskysymys käsiteltiin useissa vanhempainneuvoston ja lippukunnan johtajaneuvoston yhteisissä kokouksissa. Keskustelua aiheutti nimenomaan lippukunnan omaisuuden jako, joka pantiin toimeen siten, että porilaiset saivat pitää Landskatan kämpän ja mäntyluotolaiset veneen, Depression. Reposaaren veljesjoukon toiminta oli sammunut samoihin aikoihin sopivien johtajavoimien muutettua pois paikkakunnalta. Näin lippukunta, joka oli ollut eräs piirin suurimmista, menetti huomattavan osan jäsenistään. Tapahtunutta on kuitenkin pidettävä luonnollisena, sillä lippukunnan oli vaikea saavuttaa sitä jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka oli tehokkaan toiminnan edellytyksenä.

Vuosi 1963 oli lippukunnan juhlavuosi, sillä olihan kulunut 30 vuotta Porin Susiveikkojen perustamisesta. Juhlavuoteen olikin valmistauduttu jo edellisen vuoden puolella asettamalla juhlatoimikunta, johon kuului sekä lippukunnan että vanhempainneuvoston jäseniä. Merkittävän panoksen toimikunnan työhön antoi taas toimintaan mukaan tullut Jorma Kari-Koskinen. Lähitavoitteena oli saada ensin kämppäratkaisu kuntoon. Lippukunta saikin käyttöönsä koko edellä mainitun pihapuolen Karhulinnan vinttikerroksesta. Tilaa olikin käytössä niin paljon, että jokaiselle vartiolle voitiin osoittaa oma, tosin vaatimaton huone. Lippukunnalle tuli näiden lisäksi vielä iso yhteinen kokoontumistila. Tilat olivat harvinaisen suuret partiolippukunnan käytössä. Tästä kämpästä olisi varmasti muodostunut maankuulu Porin Metsänkävijöitten kämppä jos se olisi säilynyt lippukunnan hallussa sellaisenaan. Varhaiset juhlallisuudet aloitettiin jo lauantaina 4.5. partiojuhlalla, joka pidettiin Yrittäjänaisten talossa. Tämä juhla oli tarkoitettu pääasiassa tarpojille ja eräpojille. Sunnuntain juhlallisuudet alkoivat jo klo 9 aamulla lipunnostolla ammattikoulun pihalla. Sitten seurasivat osallistuminen jumalanpalvelukseen ja seppeleenlasku sankarihaudalle. Klo 12 oli ruokailu ammattikoulussa ja klo 14 alkoi varsinainen 30-vuotisjuhla. Juhlan ohjelmassa oli mm. kolkkapoikien ohjelmaa, lippukunnan historiikki ja entisen lippukunnanjohtajan Jorma Särkän juhlapuhe. Puheessa lehtori Särkkä suositteli senhetkiseen nuoriso-ongelmaan eräänä ratkaisuna mm. partiotoimintaa. Tärkeänä puhuja piri erityisesti sitä, että varsinainen aloite tähän toimintaan tulisi nimenomaan nuoren itsensä taholta. Vanhat metsänkävijät kokoontuivat vielä Ulvilassa MAssin majalla saunomisen ja partiomuistelmien merkeissä. Sopivasti juuri juhlaksi ilmestyi oikein painettuna juhla-Åräiskäle peräti 32 sivuisena.

Juhlivan lippukunnan toiminta oli myös vilkasta. Porin Tertuista oli taas kerran saatu kolkkajohtajia ja kolkkapojat touhusivat Tikari- ja Ritari-parvena. Kurssi- ja kilpailutoiminta oli vilkasta, vaikka lippukunnan ulkopuolisissa kilpailuissa ei merkittäviä tuloksia tullut. Talvileiri pidettiin Landskatassa. Samoin siellä pidettiin juhlakesäleiri, jonka aikana ilmestyi oma Leiripräiskäleensäkin. Lippukunnan 30-vuotisjuhlien läheisyydessä sattui tapaus, joka vaikutti haitallisesti lippukunnan yhteishenkeen. Vapunaattona olivat muutamat lippukunnan jäsenet panneet toimeen juhlan, jonka järjestelyissä ei tarpeeksi käytetty pitkäjänteistä harkintakykyä eikä kyllin selvästi tajuttu vapauden vaatimaan vastuuta. Tästä oli seurauksena selvittelykokous, jossa nimen omaan nuoremman ja vanhemman johtajiston käsitykset poikkesivat ratkaisevasti toisistaan. Ei ollut kysymys vaan sukupolvien välisestä käsityserosta vaan partioaatteen ja partioihanteiden erilaisesta tulkinnasta. Tässä johtajaneuvoston kokouksessa, jossa myös piirinjohtaja oli läsnä, osa lippukunnan johtotehtävissä olleista jäsenistä vapautettiin kesäkauden ajaksi. Seuraavassa johtajaneuvoston kokouksessa johtaja pyysi eroa tehtävistään ja joitain vanhempia johtajia vetäytyi joksikin aikaa johtajatehtävistä.

Vuoden 1964 toimintakertomus alkaa toteamuksella, että kulunut vuosi oli lippukunnassamme uusien voimien esiintulovuosi. Uudet voimat ovat aina tunnetusti innokkaita. Niinpä lippukunnan toiminta jatkui nytkin kutakuinkin entiseen tapaansa. Kolmen vartion ja kolkkaparvien toiminta oli normaalia vaikkakin jääkiekko alkoi näytellä entistä suurempaa osaa vartioiden toiminnassa. Luokka- ja taitomerkkisuorituksiakin voitiin taas kirjata peräti 14 kpl. Näistä oli kahdeksan ensiapumerkkiä, mikä suoritus on laskettava ensiapuryhmän toiminnan ansioksi. Talvileiri pidettiin Lanskatassa, samoin kolkkapoikien kesäleiri. Sen sijaan lippukunnan varsinaista kesäleiriä ei pidetty vaan jäsenillä oli mahdollisuus osallistua piirin järjestämälle Karhuleirille Merikarvialla. Seitsemän poikaa tätä mahdollisuutta käyttikin. Samoin kilpailutoiminta oli monipuolista. Parhaiten menestyivät lippukunnan pojat piirin 5-ottelumestaruuskilpailuissa ja suunnistusmestaruuskilpailuissa. Lippukunnan toiminta oli pääasiassa toimivien vartioitten ja kolkkaparvien varassa.

Alkuvuotta 1965 Metsänkävijöitten toiminnassa hallitsi taas voimakkaasti jääkiekko. Helmikuun 21. päivänä urheilukeskuksessa pelatussa jäärkiekko-ottelussa Metsänkävijät voittivat Ruoripojat numeroin 9-4. Paremmin selvittivät osansa lippukunnan kolkkapojat ottelussaan Ruorikolkkia vastaan, sillä he voittivat ottelunsa 9-1. Helmi-maaliskuun vaihteessa Landskatassa pidetyllä kesäleirillä oli 16 osanottajaa. Leiriläisten yöpyminen tapahtui maastossa teltoissa ja laavuissa. Leiriajaksi sattunut yllättävän kova pakkassää osoitti, että oli mahdollista tulla maastossa toimeen myös vaativissa talviolosuhteissa. Pääsiäislomalla taas pidettiin perinteelliseksi tullut Mesikämmen-vaellus Poosjoen maastossa. Jos talvileiri koetteli osallistujia poikkeuksellisilla sääolosuhteilla, niin samoin oli asian laita myös tällä vaelluksella. samanaikaisesti vaelluksen kanssa alkanut vesisade kesti koko ajan ja aurinko alkoi paistaa vasta viimeisen vartion saapuessa maaliin! Heinäkuussa pidetyn oman leirin lisäksi lippukunnasta oli edustus myös valtakunnallisella Hakkis-leirillä.

Lippukunnan kilpailutoiminta oli myös vilkasta. Kuopiossa pidetyllä Lallen vaelluksella saavutti Suopunki-vartio neljännen sijan. Piirin mestaruuden saavuttivat lippukunnan vartiot harmaassa ja punaisessa sarjassa partiotaidoissa. Satakunnassa, Nakkilassa pidetyissä SPJ:n maastomestaruuskilpailuissa Porin Metsänkävijät huolehti punaisen sarjan järjestelyistä. Yrjön päivänä lippukunnalla oli harvinainen tempaus. Tällöin lippukunnan jäsenet pesivät ja puhdistivat kaupungin puistoissa olevat patsaat. Tässä puuhassa ja muutenkin lippukunnan toiminnan pyörittäjinä olivat Markku Tuominen ja myös Orava-vartio, jolla oli vuoden 1965 aikana kokouksia ja retkiä yhteensä 55. Tänä on ennätys alallaan lippukunnan 50-vuotisen toiminnan aikana. Vartionjohtajana oli Esto Lönnberg.

Vilkas toiminta ja rakennustyö olivat kuluttaneet lippukunnan rahavaroja niin, että Taloyhtiö Karhulinnalle oli päässyt syntymään 1000 mk vuokrarästi. Tämän kanssa lippukunta yritti ensin omin voimin kamppailla, mutta koska siitä ei näyttänyt tulevan selvyyttä, niin vanhempainneuvosto maksoi koko velan. Samoihin aikoihin lippukunta joutui luovuttamaan osan tiloistaan Satakunnan Ampujien käyttöön. Tiukka rahatilanne käynnisti myös lippukunnan oman rahasammon: lehtitilausten asiamiestoiminnan. Tämä osoittautuikin siinä määrin kannattavaksi yritykseksi, että tästä toiminnasta saaduilla tuotoilla on voitu suorittaa partiokämpän vuokra sekä rahoittaa jonkin verran muutakin toimintaa. Se valmius, joka lippukunnan vanhemmat pojat ja johtajat ovat saavuttaneet kilpailuhommissa tuotti tuloksia myös vuoden 1966 kilpailuissa. Satakunnan partiopoikapiirin talvimestaruuskilpailuissa Jämijärvellä Metsänkävijät saavuttivat sekä harmaassa että punaisessa sarjassa piirin mestaruuden. Suopunki-vartiolla jatkui hyvä menestys myös SPJ:n talvimestaruuskilpailuissa Tampereella, jossa se sijoittui sarjassaan kolmanneksi. VArtioon kuuluivat Erkki Arponen, Ensio Kaijanen ja Matti Riihimäki vartionjohtajana. Tuvan päiväkirjassa seuraa mainintaa toteamus: "Kilpailunumeron erheellinen sijoittaminen vei mestaruuden, mutta vielä tulee aika..!" Kilpailutoiminta olikin lippukunnan ainoa merkittävin toiminnan muoto ja sekin oli verrattain pienen jäsenmäärän harrastus. Neljä vartiota oli toiminnassa ja jonkin verran toimintaa oli myös eräpoika-vartioilla ja kolkkaparvilla.

Itsenäisyyspäivän aattona 1066 sattui kämpällä tulipalo, joka ilmeisesti sai alkunsa poikien varomattomasta tulen käsittelystä. Palossa vahingoittui käyttökelvottomaksi koko lippukunnan hallussa ollut tila. Tuli sinänsä ei aiheuttanut vahinkoja kovinkaan paljon, mutta sitäkin enemmän savu ja sammutusvesi. Vesivahinkoja tuli jonkin verran kiinteistön alakerran huoneille. Tämä oli onnettomuus lippukunnan toiminnalle. Vaikka lippukunta sai väliaikaiset toimitilat Itsenäisyydenkadun varrella, niin toiminta ei oikein ottanut käynnistyäkseen. Välillä näytti myös siltä, että Taloyhtiö Karhulinna ei olisi enää halukas ottamaan korjauksen jälkeen vuokralaisekseen partiopoikia. Lippukunta ja varsinkin vanhempainneuvosto oli asiasta toista mieltä. Marraskuun puolessa välissä 1967 pojat pääsivät muuttamaan takaisin kämpälle, mutta tulos ei vastannut poikien odotuksia. Lippukunta saikin käyttöönsä ainoastaan yhden huoneen, eli ns. vanhan ison kämpän. Pojista tuntui siltä, että partiohommia ei voi olenkaan tehdä näin alkeellisissa tiloissa, jotka vielä olivat keskeneräiset. Ajatukset olivat suurin piirtein samoja, joita oli esitetty silloin, kun jouduttiin aikanaan lähtemään torin läheisyydessä olleesta ensimmäisestä kämpästä.

Porin Metsänkävijöitten toiminta ei kuitenkaan kokonaan sammunut. sammumisen esti ilmeisesti kämppä. Pojat tulivat tapaamaan ilmeisesti toisiaan sinne vanhasta tottumuksessa. Vuoden 1968 aikana kolkkaparvi oli lippukunnan aktiivisin joukko. Vartioitten toiminta oli epäsäännöllistä. Aktiivisia jäseniä lippukunnassa oli n. 30. Oikeastaan parhaiten kuvaa Porin Metsänkävijäin sen hetkistä tilannetta, että vain lippukunnan lippu ja sen kantaja Ilkka Astrén olivat edustamassa lippukuntaa valtakunnallisessa partioparaatissa Tampereella. Samanlainen hiljaiselo jatkui seuraavanakin vuonna. Kolkkaparven touhukin loppui kokonaan. Lippukunnassa vuoden aikana pidettyjen kokousten yhteismäärä oli 47. Vertailun vuoksi on mainittava, että parhaina toimintavuosina yhden vartion vuotuinen kokousten ja retkien määrä oli suunnilleen saman suuruinen, kuten edellä on jo kerrottu.

Historia 1970-1983

Vuosi 1970 toi tullessaan jonkin verran piristyneen toiminnan merkkejä. Ja piristystä toi nimenomaan kolkkatoiminnan käynnistyminen. Lippukunnasta oli edustus SPJ:n järjestämällä Sampio-leirillä ja Naantali - Kapelskär - Naantali -välisellä laivavuorolla järjestetyllä eräpoikapäivillä. Edelleen lippukunnan poikia osallistui erilaisiin piirin järjestämiin tilaisuuksiin. Merkittävää oli kuitenkin se, että tämä osallistujajoukko oli verrattain pieni. Sen sijaan enemmän lippukunnan jäseniä keräsi Poosjoen keväinen vaellus ja Landskatan kesäleiri. Eräpoikien toimin pidettiin pystyssä lippukunnan ensiapuryhmä, joka suoritti päivystystä mm. Satakunnan Messuilla. Koulutustoiminta oli kutakuinkin pysähdyksissä, sillä vain neljä III luokan merkkiä suoritettiin.

Vuoden 1971 merkittävin tapahtuma oli lippukunnan jäsenten menestyminen ensiapuryhmien SM-kilpailuissa Kouvolassa. Kilpailuvartioissa oli tarpojia ja eräpoikia. Mestaruuden voittaneessa Champion-ryhmässä oli Porin Tertuista Hanna-Leena Helavuori ja Metsänkävijöistä Kaj Kainulainen, Jussi Koskinen, Pekka Salonen ja seppo Louhenkilpi, joka oli ryhmän johtaja. Myös toisen sijan saavuttaneessa ryhmässä oli Porin Metsänkävijöitten jäseniä. Kesällä Satakunnan partiolaiset järjestivät yhteisen piirileirin Eurajoen Olkiluodossa, jossa pari mänkijääkin oli mukana. Tyttöjen ja poikien yhteistoimintaa käsiteltiin myös partiotaitokilpailuissa, jonka Porin Partiolaiset järjestivät Ahlaisissa. Metsänkävijöitten menestys ei ollut mainittava, mutta yhteinen huomio oli se, että tytöt pystyivät ratkaisemaan kilpailutehtäviä siinä missä pojatkin.

Partiotyön peruslinjat ja toimintamuodot pysyivät liikkeen perustamisesta lähtien kutakuinkin muuttumattomina. Jokainen lippukunta loi itselleen perinteitä ja tapoja, joista ainakin osa säilyi poikapolvesta toiseen. Kun verrataan Porin Metsänkävijöitten ensimmäisen vuosikymmenen toimintamuotoja 1970-luvun partiotyöhön, niin voidaan havaita, että vartio ja kolkkaparvi ovat kohonneet keskeisiksi toimintayksiköiksi. Lippukunnan kuukausikokoukset ja muut yhteiset tilaisuudet sekä partiojuhlat, mitkä ennen sotia antoivat oman panoksensa lippukunnan työhön. ovat jääneet vähemmälle. Vartioitten toiminnassa retket ja vaellukset ovat saaneet entistä merkittävämmän aseman. Partiopuvun käyttö on vähentynyt vuosi vuodelta mutta tämä ei koske yksinomaan Porin Metsänkävijöitä, vaan sama kehityssuunta on ollut nähtävissä koko maan partioliikkeessä.

1970-luvulla partioliikkeessä käynnistyi laaja periaatteellinen keskustelu. Siinä esitettiin, että partiolakia ja -lupausta pitäisi muuttaa paremmin ajan muuttuneita olosuhteita vastaaviksi. Väitettiin, että partiotyö irtaantui yhteiskunnasta. Jopa esitettiin, että partiotyön olisi muututtava avoimesti poliittiseksi. Keskustelun ohella asetettiin useita elimiä - komiteoita ja toimikuntia - pohtimaan eri tyyppisiä uudistusmalleja. Ehkä merkittävin tämän laajan keskustelun perusteella syntyneistä esityksistä on ollut se, joka johti 23. huhtikuuta 1972 yhteisjärjestön syntymisen. Tällöin perustettiin Suomen Partiolaiset - Finlands Scouter ry. Tämän tyttöjen ja poikien yhteisjärjestön avulla pyrittiin eliminoimaan johtajapula ja saamaan kouluttajat ja koulutustilaisuudet entistä tehokkaampaan käyttöön. Samalla saatiin aikaan taloudellista säästöä. Partiotyö muuttui entistä monipuolisemmaksi ja samalla pyrittiin poistamaan kummankin järjestön heikot puolet.

Satakunta sai jälleen seitsemän vuoden jälkeen järjestettäväkseen partiomestaruuskilpailut. Järjestäjänä oli partiopoikapiiri, mutta koska kilpailupaikkana oli Porin ympäristö, niin oli luonnollista, että porilaiset partiolippukunnat joutuivat kantamaan päävastuun kilpailujen onnistumisesta. Kilpailut pidettiin lokakuun 7. ja 8. päivänä 1972. Jo edellisenä vuonna oli lippukunnasta ollut poikia maastotuomarikursseilla Raumalla. vastaavanlaiset kurssit järjestettiin osittain Metsänkävijöitten vetäminä Porissa ennen kilpailuja. Itse kilpailuissa lippukunnan johtajistoa oli useissa vastuunalaisissa tehtävissä ja myös pojille riitti monenlaista puuhaa.

Porin Metsänkävijöitten johtajisto on aina osallistunut aktiivisesti Satakunnan partiopoikapiirin toimintaan. Lippukunnan johtajistoa on ollut edustettuna piirihallituksessa ja erilaisissa piirin toimikunnissa. Vuonna 1972 valittiin entinen Metsänkävijäin lippukunnanjohtaja Sakari Mecklin piirinjohtajaksi. Satakunnan Partiopoikapiirin hyväksi tehdystä työstä on on ainakin kolme lippukunnan jäsentä saanut piirin rautaisen ansiomerkin. Muista lippukunnan jäsenille myönnetyistä partioansiomerkeistä ei ole tarkkaa tietoa, mutta lippukuntaan on tullut ainakin yksi SPJ:n pronssinen ja viisi rautaista ansiomitalia sekä 13 Mannerheim-solkea.

Vuonna 1973 Porin Metsänkävijät saavutti myös 40 vuoden iän. Kuten aikaisemmin on todettu, lippukunta ei juhlinut merkkipäivinään. Piirinjohtaja Sakari Mecklin muisti tällöin lippukuntaa seuraavalla tervehdyksellä:

HEI JOUKKO METSÄNKÄVIJÄIN...

Suuri on se sinivalkoista huivia kantaneiden suku, joka kulkee silmieni ohi Metsänkävijän marssin tahdissa tänä juhlapäivänä. Tuohon joukkoon mahtuu lukemattomia pieniä sudenpentuja ja kolkkapoikia, monta tyttöjohtajaa, partiopoikia, vaeltajia, johtajia ja vanhempainneuvoston jäseniä.

On kuitenkin suuri hiljaisen joukko, joka on poistunut keskuudestamme manan majoille. Poissa on monia niistä jotka ovat olleet luomassa kuvaa Porin Metsänkävijät. Haluan tervehtiä myös heitä. Kukin heistä on ollut mukana niissä "sokkelitalkoissa" luomassa perustaa, jonka varaan aatteemme tänään rakentuu.

Minun on helppo tervehtiä kaikki tänään. Tarttua taas vasempaanne ja tuntea kuten usein ennenkin. Tunnenhan useat teistä henkilökohtaisesti, koska itse olen lähtöisin tästä samasta suvusta. Tunnen kanssanne vilpitöntä iloa ja ylpeyttä tänä 40-vuotispäivänä. Jos tässä yhteydessä alkaisin muistella kaikkea sitä, mitä omaan polkuuni lippukunnassa mahtuu, ette kukaan jaksaisi sitä lukea. Silmieni ohi kulkevat SPJ:n Talvipäivät, josta korjasimme parhaat palkinnot, Reposaaren ja Mäntyluodon Veljesjoukot, Pastuskeri, Poosjoki, Surkialampi ja monet muut kohtauspaikat. Kovat maastomestaruuskisat, suurleirit ja muut tempaukset.

Lippunne tunnuskuviossa on mm. kolme hopeista partioliljaa, joiden kärjestä osoittavat ylöspäin, eteenpäin. Nämä lilja symbolisoivat Jumalaa, Kotia ja Isänmaata. Nämä asiat ovat aina kuuluneet Metsänkävijä-lippukunnassa niihin, joiden varaan on rakennettu kestävä yhteisö. Tämän päivän Mänkijät! Muistakaa lippunne symboliikka, rakentakaa sille ja aikaisempien partiopoikien työlle. Kasvakaa ulospäin ja luokaa lippukunnasta elävä voima partiokentällä ja kotikaupungissanne.

Jääköön partiosta mieluinen muisto elämänne varrelle. Älkäämme antako kuvan himmentyä.

Ottakaa vastaan Satakunnan Partiopoikapiirin onnen ja menestyksen toivotukset saavuttaessanne tänään pirteän keski-iän, 50 vuotta.

Lippukunnan viidennen vuosikymmenen alkaessa jäsenmäärä oli laskenut parinkymmenen tienoille. Vuoden 1974 aikana oli vielä melko vilkasta toimintaa, vaikka toimivia yksiköitä oli vain kaksi: Karhu-vartio ja sudenpentulauma Tulinuoli. Kolkkapoikia oli taas ruvettu kutsumaan sudenpennuiksi. Pojat osallistuivat myös lippukunnan ulkopuoliseen toimintaan. Sudenpennut olivat mukana Leon lenkillä Hämeenlinnassa ja isommat pojat voittivat punaisen sarjan mestaruuden piirin partiotaitokisoissa Raumalla. Raumalla pidettiin myös kevätkatselmus, johon lippukunnasta osallistui peräti 17 jäsentä.

Tämän jälkeen Porin Metsänkävijäin toiminnassa seurasi neljä laihaa vuotta. Orava-vartion kokouksia oli pidetty satunnaisesti, ja vuoden 1975 alkupuolella sen toiminta lopetettiin kokonaan. Sudenpentulauman touhuja ei saatu enää vuoden 1976 syksyllä käyntiin. Karhu-vartio osoittautui sitkeähenkisemmäksi. Vaikka osa pojista oli jo tavallaan kasvanut ulos vartiosta, niin kokouksia pidettiin vielä vanhasta tottumuksesta. Koulutustoimintaa ei kokouksissa kuitenkaan ollut.

Metsänkävijäin johtajistoa ja poikien vanhempia kokoontui maaliskuussa 1976 pohtimaan lippukunnan vakavaa tilaa. tarkoituksena oli muodostaa lippukunnalle "hätähallitus". Tämä nimitys oli peräisin maan silloisesta sekavasta sisäpoliittisesta tilanteesta. Metsänkävijäin toiminta ei kuitenkaan sanottavasti kohentunut. Lisäksi toiminnan ulkoiset edellytykset heikkenivät. Vuoden 1976 lopulla jouduttiin luovuttamaan Landskatan kämppä tontin omistajalle, A. Ahlström Oy:lle. Landskatan niemeen oli näet ruvettu rakentamaan yksityistietä, jonka kustannukset jaettiin osakkaiden kesken. Metsänkävijät pitivät osuuttaan siitä taloudellisessa tilanteessa ylivoimaisena suorittaa. Kämpän menetys tuntui karvaalta, koska sen kuntoa oli vähän aikaisemmin kohennettu.

Metsänkävijät koki myös symbolisen menetyksen vuoden 1978 lopulla. Tällöin lippukunnan ensimmäinen lippukunnanjohtaja rehtori Jorma Särkkä kuoli. Lippukunta oli edustettuna hänen siunaustilaisuudessaan.

Vuoden 1979 tienoilla alkoi näkyä merkkejä lippukunnan toiminnan elpymisestä. Uusia johtajavoimia oli kasvanut vartioista ja mukaan liittyi myös miehen ikään ehtineitä entisiä lippukunnan poikia. Sudenpentulauman ja kolmen vartion toiminta käynnistyi. Jopa Präiskäle alkoi ilmestyä ja vieläpä offset-asuisena! Retki- ja vaellustoiminta oli vilkasta. Retket suuntautuivat usein Ruosniemen suuntaan Rottajärjelle ja meren ääreen Pastuskeriin. Jonkin verran käytettiin myös kaupungin nuorisolautakunnan retkeilykohteita Ahlaisten Osalassa ja Tammen tilalla, Kullaalla. Lippukunnan ja poikien vanhempien yhteisessä joulujuhlassa oli peräti 54 henkeä. Samassa tilaisuudessa anti partiolupauksensa peräti neljä sudenpentua ja kuusi partiopoikaa. Tämä oli osoituksena siitä, että lippukunnassa oli koulutustoiminta saatu käyntiin. Partiotyö oli tähän aikaan näkyvästi esillä myös julkisissa tiedotusvälineissä. Pohjois-Karjalassa järjestettiin elokuussa 1979 kansainvälinen partioleiri Karelia -79, jolla osallistui n. 10 000 partiolaista ympäri maailmaa.

Metsänkävijäin toiminta jatkui reippaana siirryttäessä 1980-luvulle. Lippukunnan jäseniä osallistui Turun Mänkijäpäiville sekä Porin Partiolaisten järjestämälle Lapin retkelle. Turun valtakunnalliseen paraatiin osallistui lippukunnasta yhdeksän partiolaisen ryhmä. samassa yhteydessä Porin Metsänkävijäin jäsenelle Pentti Haapakorvalle luovutettiin II-luokan Mannerheim-solki. Piirin partiomestaruuskilpailujen yhteydessä sai lippukunnan jäsen Harri Hyllinen Satakunnan Partiolaisten rautaisen ansiomerkin. Lippukunnan Pastuskerissa pidetyllä kesäleirillä oli 13 osanottajaa ja saman verran oli mukana myös Poosjoelle suuntautuneella retkellä marraskuussa. Joulun alla pantiin pystyyn kuusenmyyntiprojekti, jolla hankittiin lippukunnalle käyttövaroja. Jäsenmäärä oli 60. Vuoden aktiivisin yksikkö oli Karhu-vartio, ja sen johtaja Kai Naskali nimettiin lippukunnan aktiivisimmaksi partiolaiseksi.

Loppuvuoden 1980 toimintaa varjosti kuitenkin tietoisuus siitä, että lippukunta tulisi menettämään toimitilansa. Rauma-Repoja Oy oli ostanut Karhulinnan kiinteistön ja oli ilmoittanut ottavansa koko talon käyttöönsä 1.3.1981. Lippukunta oli koditon. Uusien toimitilojen etsintä pantiin käyntiin. Sopivia ja kohtuuhintaisia ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta saatiin tilapäinen toimipaikka kaupungin nuorisolautakunnan alaisesta Kerhokeskuksesta, Isolinnankatu 16. Tämä ratkaisu asetti rajoituksen jäsenmäärän kasvulle. Kaikkia lippukuntaan pyrkiviä ei ole voitu ottaa vastaan.

Lippukunnan toimitilakysymys on ollut viime aikoina ongelmista päällimmäisenä. Metsänkävijäin valmistautuessa viettämään 50-vuotisjuhlaansa on asia lähenemässä ratkaisuaan. Sakari Mecklin kutsui vanhoja Metsänkävijöitä 10. päivänä lokakuuta 1982 keskustelemaan ja päättämään tukiyhdistyksen perustamisesta lippukunnalle. Kokous päättikin yksimielisesti perustaa tälläisen tukielimen, jonka nimeksi hyväksyttiin Porin Mänkijäin Tuki ry. Itse tilakysymykseenkin kokoonkutsujalla oli hyvin valmisteltu esitys. As. Oy. Widbbominkulman kellarikerroksessa oli ostettavissa n. 134 m2 tilaa. Tämän tilan saaminen lippukunnan käyttöön edellyttää kaupungin rakennusviranomaisten päätöksen huonetilan käyttötarkoituksen muuttamisesta. Mänkijäin Tuki päätti 27.3.1983 pitämässään kokouksessa ostaa mainitut tilat ja vuokrata ne lippukunnan käyttöön. Porin kaupungin rakennuslautakunta on myöntänyt tarvittavat luvat ja hankkeen rahoitus järjestetään Satakunnan Säästöopankin lainoituksella. Rahaa tarvittiin 55 000 markkaa ja laina-aika oli 12 vuotta. Lainan hoitaminen ja tilojen kunnostus vaati Mänkijäin Tuki ry:ltä huomattavia uhrauksia ja paljon työtä. Porin Metsänkävijöitten 1933 - 1983 historiikin tuotto käytettiin mm. tähän tarkoitukseen.

Lippukunnanjohtajat

1933 Oksa Kauko

1933 - 1934 Valpio Jalmari

1934 - 1936 Särkkä Jorma

1936 - 1939 Varonen Yrjö

1939 - 1941 Kurttio Eljas

1941 - 1944 Kari-Koskinen Jorma

1944 - 1946 Ismosalo Valter

1946 Hietava Olavi

1946 - 1947 Honkasalo Onni

1947 - 1948 Nousiainen Tapio M.

1948 - 1949 Ahokas Yrjö

1949 Seppänen Pentti

1949 - 1951 Ahokas Yrjö

1951 - 1952 Manninen Kalervo & Dahl Simo

1952 - 1954 Lehto Veikko

1954 - 1955 Sulamäki sakari

1955 - 1957 Mecklin sakari

1957- 1958 Lehtinen Anteri ja Linnervuo Timo

1958 - 1960 Mecklin Sakari

1960 - 1961 Linnervuo Timo

1961 - 1963 Palonen Niilo

1963 - 1964 Lehtinen Rauni

1964 - 1965 Riihimäki Matti

1966 - 1969 Tuominen Markku

1970 - 1973 Kortelainen Leo

1974 - 1977 Tuominen Markku

1978 Kangas Juhani

1979 Viljanen Tommi

1979 - 1980 Salonen Pekka

1981 Hyllinen Harri

1982 Haapakoski Pentti

Lähdeluettelo

  • Porin Metsänkävijät 1933 - 1983, teksti Heikki Tokila, Matti Niemelä, Sakari Mecklin