The ScoutWiki Network server was upgraded on November 20th, 2019. The maintenance is now over. Please inform us in Slack or via email support@scoutwiki.org if you encounter any unexpected errors – it's possible the upgrade has missed something. Thanks and happy scoutwiki'ng!

Satu menninkäisestä, joka löysi kuunsirun

Kohteesta PartioWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Marjatta Kurenniemi:

Satu menninkäisestä, joka löysi kuunsirun

Olipa kerran pieni menninkäinen, juuri niin suloinen ja silkkiturkkinen kuin vain pieni menninkäinen voi olla. Se asui aivan yksin vanhassa kannossa, jonka katolla kasvoi puolukkaa ja kissankäpälää. Se oli hyvä paikka asua, mutta pieni menninkäinen ei ollut kuitenkaan oikein onnellinen. Siitä tuntui kuin jotakin olisi puuttunut. Se ei vain tiennyt mitä, sillä se oli vielä ihan nuori ja hyvin tietämätön menninkäinen.

Eräänä iltana se löysi metsästä kuunsirun ja vei sen kotiinsa. Kuunsiru oli kirkas kuin peili ja menninkäinen istuutui mökkinsä portaille ihailemaan sitä. Hämmästyen se näki siinä merkillisen kuvan: naavatukon, jonka alla oli kaksi mustikkaa, niiden välissä punainen käpy ja kävyn alla pyöreä reikä.

Menninkäinen käänteli kuunsirua, ja kuva muuttui koko ajan. Naavatukon alta pisti mustikoiden kummaltakin puolen esiin kaksi suippoa lehteä. Olipa se merkillinen kuva.

Vanha viisas pöllö istahti siivet humahtaen kannolle. - Mikä sinulla on kädessäsi, se kysyi uteliaana. Sillä pöllöt ovat hyvin uteliaita. Ja juuri siksi ne ovat niin kovin viisaita. - Minulla on liikkuva kuva, sanoi menninkäinen. - Minkälainen kuva? pöllö kysyi. - Siinä on naavatukko ja kaksi mustikkaa ja punainen käpy ja... koetti menninkäinen selittää. - Näytähän, pöllö sanoi. Menninkäinen ojensi kuunsirun pöllölle. - Pöllöhän tässä on, sanoi pöllö tarkasteltuaan kuvaa. Ei, mutta minäpä tiedän. Tämä on peili. Kuvastin, ymmärräthän. Menninkäinen ei ymmärtänyt. - Kuunsiru kuvastaa sinut itsesi, pöllö selitti. Näet siinä oman kuvasi. Menninkäinen hämmästyi entistä enemmän. - Olenko minä tuon näköinen? Mutta mitä nuo mustikat sitten ovat? Ja nuo lehdensuipukat? Ja kaikki muu? - Ne ovat silmäsi ja korvasi ja nenäsi ja koko sinä, pöllö sanoi.

Menninkäinen tarkasteli kuvaansa kauan ja vakavana. Sen mieli oli levoton ja täynnä kysymyskiä. Ensimmäisen kerran se näki, minkälainen pieni menninkäinen on: sehän eli aivan yksin. Se painoi kädellään rintaansa: siellä oli myös jotain ihmeellistä. Jotakin, jota se ei voinut nähdä kuunsirusta, mutta se tunsi, kuin pieni jokin olisi kovin sykkinyt ja tikittänyt siellä. - Niin niin, sanoi pöllö myhäillen. Sellainen sinä olet, pieni menninkäinen. Hämmästyttääkö se sinua? - Hämmästyttää, menninkäinen vastasi. Mitä minä teen kaikella tällä? Nyt oli pöllön vuoro hämmästyä. - Etkö tiedä, mitä teet silmilläsi ja korvillasi ja käsilläsi? se kysyi. - Mistä minä sen tietäisin, minähän olen vain pieni menninkäinen. Kaikki on niin kovin kummallista. Mutta kummallisin kaikesta on pieni tikittävä jokin täällä minun sisälläni, menninkäinen sanoi osoittaen rintaansa. On kuin se olisi liian täynnä tai liian tyhjä, en tiedä, kumpaako. Joka tapauksessa siihen hiukan koskee. -Voi sinua, pieni menninkäinen, sanoi pöllö nyökytellen viisaasti päätään. Kuinka tyhmäpieni menninkäinen sinä oletkaan. -Mutta sinä olet viisas. Selitä sinä minulle, menninkäinen pyysi. Pöllö oli hetken vaiti. -Tiedätkö, minä luulen, että ne ovat asioita, jotka on opittava aivan itse, se sanoi. -Kuinka minä voin oppia? Menninkäinen kysyi. -Lähde kulkemaan, pöllö sanoi. Kulje halki suuren vihreän metsän. Ja tule sitten kertomaan minulle, mitä olet oppinut. Näkemiin siihen asti. Ja pöllö levitti suuret siipensä ja kohosi lentoon. -Sano kuitenkin, mikä on kaikkein tärkein! Huusi menninkäinen sen jälkeen. -Se mikä tikittää, on tärkein! Vastasi pöllö ja katosi pehmein siivenlyönnein metsän pimeään. Ja niin pieni menninkäinen nousi ja lähti kulkemaan.

Sen mökki sijaitsi korkean vaaran kainalossa. Menninkäinen ei vielä koskaan ollut uskaltanut kiivetä vaaralle, mutta nyt se päätti tehdä sen. Rinne oli korkea ja jyrkkä ja menninkäinen pieni ja arka. Se pujotteli sammalmättäiden lomitse, kiipesi juurikyhmyjen yli ja kapusi ylös jyrkkiä kallionseinämiä. Vihdoin viimein se oli vaaran laella.

Yö oli kulunut jo pitkälle ja aamu alkoi sarastaa. Kuu oli jo laskenut ja tähdet sammuivat toinen toisensa jälkeen. Taivaanranta muuttui ruusunpunaiseksi ja metsien salaperäinen sini vaaleni. Usvaharsot kohosivat soista ja järvistä ja haihtuivat väristen. Ja sitten auringon tulikiekko nousi esiin ja herätti kaikki värit: puitten, ruohon ja sammalen tuhannet vihreät, veden tuhannet sinet ja kukkien ujon loiston.

Pieni menninkäinen seisoi vaaran lalella ja katseli kaikkea tätä. Se sulki silmänsä ja avasi ne taas. Se pyyhkäisi niitä kädellään ja jälleen vain katsoi ja katsoi ja katsoi. Ja sitten se sanoi: - Nyt tiedän, mitä silmillä tehdään. Niillä nähdään, kuinka kaunis maailma on. Mutta se salaperäinen jokin menninkäisen rinnassa tykytti kiivaasti, niin että siihen ihan koski. Eikä menninkäinen ymmärtänyt miksi.

Katseltuaan kyllikseen menninkäinen laskeutui alas laaksoon ja tuli sieltä vihreään lehtoon. Aamutuuli vaelsi ystävällisenä metsän läpi ja puut kuiskailivat keskenään. Ja kaikki linnut olivat heränneet ja alkaneet aamulaulunsa. Sitä sirkutusta ja viserrystä! Peipponen visersi, käki kukkui, kyyhkynen kujersi, leivonen liversi korkealla taivaalla, rastas rupatteli loputonta tarinaansa ja pieni ujo pajulintu hyräili hiljaa itsekseen.

Menninkäinen pysähtyi ja sulki jälleen silmänsä. Ei silmien kautta se ei tajunnut tätä ihmeellistä hälyä. Sitten se peitti käsillään korvansa. Ja ymmärsi. - Nyt minä tiedän, mitä korvilla tehdään, se huusi riemuissaan. Niillä kuullaan kaikki metsän iloiset äänet!

Ja menninkäinen kuunteli ja kuunteli ja tuli yhä iloisemmaksi. Mutta rinnassa tykytti jälleen, eikä se vieläkään tiennyt, mikä se oli. Voi, kuinka menninkäinen oli riemuissaan! - Hip hurraa! se huusi. Hip hip hip! Ja kaiku metsän sydämessä vastasi ilakoiden: - ...ip ip ip! Menninkäinen pysähtyi suu ammollaan. - Hip hip hip! se huusi uudelleen varovasti. Hei helei! - ...ip ip ip! Kaiku vastasi. ...ei elei! - Maailman iloisin menninkäinen? Huusi menninkäinen kysyvästi. - ...ilman iloisin enninkäinen? kysyi kaiku. Nyt menninkäinen ymmärsi taas jotain uutta. Se tiesi, miksi sillä oli suu. Se heittäytyi sammalmättäälle ja nauroi niin, että linnut vaikenivat hämmästyneinä ja puut katsoivat sitä pitkään. Ja kun linnut uudelleen alkoivat laulaa, yhtyi menninkäinen niiden kuoroon ja lauloi kilpaa lintujen kanssa. Eivätkä sen jalat enää pysyneet maassa. Hilpeästi ne alkoivat tanssia ja tepastella ruskealla lehtimatolla. Ja menninkäinen nauroi, lauloi ja tanssi vihreässä lehdossa.

Kun menninkäinen oli tanssinut ja laulanut itsensä väsyksiin, se heittäytyi pehmeälle nurmelle lepäämään. Se tunsi mullan ja nuoren ruohon tuoksun, kielot kukkivat koivujen varjossa ja tuuli toi suopursujen hurmaavan lemun. Menninkäinen makasi onnellisena ja raukeana mättäällä. Se tajusi kaikin aistein maailman kauneutta. Mutta rinnassa tikitti merkillisesti ja menninkäinen tunsi, että jotakin puuttui vielä. Jotakin hyvin tärkeää. - Ui, ui, ui, kuului silloin pensaikosta Menninkäinen nousi istumaan ja kuulosteli. - Ui ui ui ui! Kuului entistä surkeammin. Ääni tuli rantalepikosta. Menninkäinen juoksi rantaan. - Kuka siellä, se kysyi varovasti, sillä pienet menninkäiset ovat arkoja ja epäluuloisia. - Minä vain, pieni pupujussi! Jalkaani koskee kovin. Eikö kukaan tule auttamaan minua? Menninkäinen siirsi lepänoksat syrjään. Pensaan alla makasi pieni jäniksenpoika käpälä ojossa. - Mikä sinun käpälääsi vaivaa? Menninkäinen kysyi. - En tiedä. Kun koetan astua sillä, siihen koskee kovin. Menninkäinen tarttui jäniksen käpälään ja tarkasti sitä. Kas, siinähän törrötti pitkä kalanruoto. Pupu oli varmaan saanut sen rannalla loikkiessaan. - Sinä olet astunut kalanruotoon, menninkäinen sanoi. Minä nykäisen pois. Se tarttui ruotoon ja veti sen irti. - Tässä se on! Hän huudahti voitonriemuisena. Kyllä sinun jalkasi nyt pian paranee. Mutta jalkapohja oli vielä kovin arka. Menninkäinen haki rannasta vettä näkinkengällä ja pesi kipeän kohdan. Sitten se otti suuren lepänlehden ja sitoi sen sitkeällä ruoholla käpälän suojaksi. Vielä se toi vettä pupujussille juotavaksi ja keräsi rantaniityltä tuoreita apilanlehtiä sen syödä. Ja se taittoi oksia pansaasta ja rakensi jäniksen ympärille suojaisan majan, jossa se sai maata turvassa ja odottaa jalkansa paranemista. - Kiitoksia sinulle, sanoi jänis. Kylläpä sinä olet kiltti ja taitava. Ei näillä minun tassuillani tuollaiseen pystyisikään.

Menninkäinen katsoi käsiään. Se vertasi niitä pupujussin käpäliin. Kummallista, kuinka erilaiset ne olivat! Tuollaiset mukavat sormet, joilla voi tarttua mihin vain. Ja siinä samassa menninkäinen käsitti, miksi sillä oli kädet. Niillä voi tehdä! Miten hauskaa oli tehdä käsillään jotakin!

Alkoi olla ilta. Menninkäinen kääntyi kotiinpäin. - Olen oppinut paljon tänään, se ajatteli. Mutta vielä en ymmärrä, miksi rinnassani tikittää. Ja pöllö sanoi, että se on kaikkein tärkeintä. Ja se tunsi itsensä surulliseksi. Sillä mitä iloa oli mistään, ellei tietänyt kaikkein tärkeintä.

Silloin se näki maassa pienen linnunpojan, joka oli pudonnut pesästään. Se oli vielä melkein höyhenetön ja aivan avuton. Menninkäinen otti sen käteensä ja katseli sitä. - Voi sinua poloista, se sanoi. Sinun on varmaan nälkä ja vilu. Minä lämmitän sinua. Ja menninkäinen otti linnunpojan kämmeniensä väliin. Katajapensaassa se näki hämähäkin verkkoon tarttuneen hyönteisen. - Anteeksi vain, rouva hämähäkki, mutta tämä tarvitsee ruokaa kipeämmin kuin sinä, sanoi menninkäinen, otti hyönteisen ja syötti sen linnunpojalle. Kotiin tultuaan menninkäinen istuutui mökkinsä portaille, niin kuin edellisenäkin iltana. Mutta silloin sillä oli ollut kädessään kuunsiru. Nyt se piteli hellävaroen avutonta linnunpoikaa. - Voi miten suloinen ja pieni sinä olet, se puheli linnunpojalle hellästi. Minä hoidan sinua, niin että sinusta kasvaa suuri kaunis lintu. Sinä saat olla minun kädessäni kuin lämpimässä pesässä. Saatpa nähdä, että kaikki käy vielä hyvin! - Kas kas, joko sinä olet tullut retkeltäsi, sanoi syvä ääni menninkäisen takaa.

Vanha viisas pöllö oli lennähtänyt äänettömästi kannolle. - No, ja mitä sinä olet oppinut tänään, se kysyi sukien siipiään. Menninkäinen kertoi pöllölle kaiken mitä se oli päivän mittaan kokenut. Tämä kuunteli ääneti nyökyttäen vain silloin tällöin viisaasti päätään. - Sinä olet käyttänyt päiväsi hyvin, sanoi pöllö, kun menninkäinen oli lopettanut. Nyt tiedät itsestäsi kaiken. Oletko nyt iloinen? - En sanoi menninkäinen. Olen surullisempi kuin koskaan. Sillä tärkeintä en tiedä vieläkään: mikä on se, joka tikittää rinnassani ja on yht´aikaa tyhjä ja täysi ja johon koskee, vaikka olen iloinen. - Mikä sinulla on kädessäsi? Kysyi pöllö vastaamatta menninkäisen kysymykseen. Menninkäinen raotti varovasti kämmeniään. - Pieni avuton linnunpoika vain, jonka löysin kotimatkalla. Se varmaan kuolisi, ellen lämmittäisi ja ruokkisi sitä. Minun käy sitä niin sääliksi, pikku raukkaa. Ja menninkäinen painoi linnunpojan hellästi rintaansa vasten. Pöllö oli hetken hiljaa. Sitten se sanoi: - Minä näen, pieni menninkäinen, että olet löytänyt itsellesi silmät ja korvat, suun ja nenän, käden ja jalat. Mutta olet löytänyt myöskin sydämesi. Se se on, joka tikittää rinnassasi, joka on yhtäaikaa tyhjä ja täysi. Iloinen ja surullinen. Mutta silloin, kun se on täynnä rakkautta ja sääliä, se on kallein aarre, minkä kukaan voi omistaa. Vasta silloin se on oikeia sydän. Menninkäinen kosketti kädellään rintaansa. - Onko minulla sydän, se kysyi kummastuneena. Mihin minä sitä tarvitsen? - Siihen kysymykseen sinun on vastattava itse, sanoi vanha viisas pöllö. Ja silloin menninkäinen ymmärsi kaikista tärkeimmän. - Nyt tiedän, se sanoi. Sydän on siksi, että voisi auttaa kaikkia avuttomia ja rakastaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä maailmassa on. - Niin se on, sanoi pöllö. Ja kun tämän olet oppinut, pieni menninkäinen, et enää ole menninkäinen. Olet ihmislapsi, olet ihminen.