Mowglin veljet

PartioWikistä
Versio hetkellä 22. maaliskuuta 2014 kello 12.32 – tehnyt Laimee (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mowglin veljet (Rudyard Kipling: Viidakkokirja)

Eräänä lämpimänä iltana kello seitsemän aikaan Susi-isä heräsi päivällisunestaan Seeonee-kukkuloilla, raaputti itseään, venytteli, haukotteli ja ojensi käpälänsä, toisen toisensa jälkeen, karistaakseen tyystin pois unen, joka vielä viipyi varpaitten kärjissä. Susiäiti makasi suuri harmaa kuono neljän vikisevän pentunsa yli ojennettuna, ja kuu paistoi luolaan, jossa he kaikki asuivat.

”Hohhoi”, Susi-isä sanoi, ”nyt on aika lähteä metsästämään”, ja hän oli juuri loikkaamaisillaan ylös, kun pieni pörröhäntäinen varjo ilmaantui kynnykselle ja haukkui: ”Terve teille ja hyvää onnea, oi Susi-päällikkö, hyvää onnea ja vahvoja valkoisia hampaita jaloille lapsillesi, etteivät he koskaan unohtaisi tämän maailman nälkäisiä.”

Se oli shakaali – Tabaqui, Lautasennuolija – ja Intian sudet halveksivat Tabaquita siksi, että hänellä on tapana juoksennella ympäriinsä pannen toimeen kohtauksia ja juoruten ja syödä lumppuja ja nahankappaleita kylien tunkioilta. Mutta samalla he pelkäsivät häntä, sillä Tabaqui voi raivostua ja tulla hulluksi helpommin kuin kukaan muu viidakossa, ja silloin hän ryntää metsän halki purren kaikkea ja kaikkia, mitä hänen tielleen sattuu. Itse tiikerikin pakenee ja piiloutuu silloin, kun pikku Tabaqui raivostuu, sillä hulluus on pelottavinta kaikesta pahasta, mikä metsän eläintä voi kohdata. Me nimitämme sitä vesikauhuksi, hydrophobiaksi, mutta he kutsuvat sitä nimellä dewanee – hulluus – ja pakenevat itse tieltä. ”Tule sisään”, Susi-isä virkkoi, ”mutta ruokaa meillä ei ole.”

”Ehkä ei sudenruokaa”, Tabaqui vastasi, ”mutta minulaiselleni köyhälle raukalle kuiva luukin on oikeaa pitoruokaa. Gidur-Iog (shakaalikansa) ei saa olla turhantarkkaa eikä nirsoa.” Ja niin hän työntyi luolan perälle ja löysi kauriinluun, johon oli jäänyt hiukan lihaa, ja hän paneutui nakertamaan sitä iloisena. ”Tuhannet kiitokset hyvästä ruoasta”, hän sanoi syötyään nuoleskellen kuonoaan. ”Miten kauniita jalot lapsukaiset ovatkaan! Ja miten suuret silmät niillä on! Niimpä niin, tosiaan, minun olisi pitäny muistaa, että kuninkaanlapset ovat täysin kehittyneitä jo kehdossa.”

Kas, Tabaqui tiesi kyllä, hän tiesi paremmin kuin kukaan, ettei voi tehdä pahempaa kuin kehua lapsia niiden läsnä ollessa, ja hänestä oli hauskaa nähdä Susiäidin ja Susi-isän tyytymätön ilme. Tabaqui istui hiljaa nauttien kiusanteostaan, ja sitten hän sanoi vahingoniloisesti: ”Suuri Shere Khan on muuttanut pois entisiltä metsästysmailtaan. Uudenkuun aikaan hän aikoo saalistaa täällä vuorilla, niin minulle kerrottiin.” ”Siihen hänellä ei ole oikeutta”, Susi-isä keskeytti harmistuneena. ”Viidakon Lain mukaan hänellä ei ole oikeutta muuttaa ilman laillista irtisanomista. Hän peloittaa pois kaiken riistan kymmenen mailin alueelta, ja minun pitää metsästää kahden edestä nykyisin.”

”Hänen äitinsä ei laskenut leikkiä antaessaan hänelle nimen Lungri (Ontuva)”, Susiäiti sanoi lempeästi. ”Hän on ontunut yhtä jalkaansa syntymästään saakka, ja siksi hän tappaa karjaa. Nyt Waingungan kyläläiset ovat suuttuneet hänelle, ja hän tulee tänne suututtamaan meidän kyläläisemme samalla tavoin. Ne vainoavat häntä halki koko viidakon, ja meidän lastemme on paettava, kun ruoho sytytetään tuleen. Niinpä niin, totisesti emme ole Shere Khanille kiitollisuudenvelassa.” ”Esitänkö minä hänelle teidän kiitoksenne?” Tabaqui kysyi.

”Ulos! ”Susi-isä sähähti. ”Painu tiehesi ja mene metsästämään herrasi kanssa! Olet jo järjestänyt kylliksi kiusaa tänä yönä.” ”Varjelkoon, kyllähän minä menen”, Tabaqui sanoi tyynesti. ”Shere Khanin ääni kuuluu jo alhaalta viidakosta. Viestini oli turha.”

Susi-isä kuunteli, ja alhaalta pientä jokea kohti viettävästä laaksosta kuului käheää, ilkeätä murinaa; sillä tavoin murisee tiikeri, joka ei ole saanut mitään saalista eikä piittaa siitä, että koko viidakkokansa sen tietää. ”Sellainen hölmö”, Susi-isä virkkoi, ”aloitapas yön ajo mokomalla metelillä. Kuvitteleeko hän kauriitamme noiden Waingungalaishärkiensä kaltaisiksi?” ”Sh! Se mitä hän ajaa tänä yönä ei ole härkä eikä kauris”, Susiäiti virkkoi. ”Hän metsästää ihmistä.” Murina oli muuttunut jonkinlaiseksi hyrrääväksi ja kehrääväksi ääneksi, joka tuntui kuuluvan kaikilta ilmansuunnilta yhtaikaa. Tämä ääni juuri saa tukinhakkaajat ja tattarit suunniltaan, niin että he välistä syöksyvät suoraan tiikerin kitaan.

”Ihmistä!” Susi-isä kertasi paljastaen kaikki valkoiset hampaansa. ”Hyi sentään! Eikö tarpeeksi koppakuoriaisia ja sammakoita, ettei hänen tarvitsisi syödä ihmislihaa, ja vielä meidän maallamme.” Viidakon Laki, joka ei käske mitään ilman syytä, kieltää eläimiä syömästä ihmislihaa, elleivät he tapa opettaakseen lapsiaan, ja silloin heidän on metsästettävä lauman tai heimon metsästysmaiden rajojen ulkopuolella. Kiellon todellinen syy on se, että ihmisen tappaminen ennemmin tai myöhemmin merkitsee valkoisten miesten saapumista elefantteineen ja kivääreineen ja satojen ruskeaihoisten miesten saapumista gonggongoineen, raketteineen ja soihtuineen. Kaikki viidakon asukkaat joutuvat kärsimään siitä! Mutta keskenään eläimet selittävät kiellon syyksi sen, että ihminen on heikoin ja avuttomin kaikista elävistä olennoista, eikä ole urheilumielen mukaista koskea häneen. Myöskin he väittävät – ja sen on totta – että ihmissyöjät tulevat syyhyisiksi ja menettävät hampaansa.

Kehräävä ääni kävi yhä voimakkaammaksi, ja yhtäkkiä se päättyi hyppäävän tiikerin ”a-arrh”-huutoon. Sitten Shere Khan päästi ulvahduksen, joka ei ollut tavallinen tiikerin ulvahdus. ”Hän ei tavoittanut”, Susiäiti sanoi. ”Kuinkas nyt käy?” Susi-isä juoksi muutaman askeleen päähän kuuntelemaan ja kuuli Shere Khanin mutisevan ja murisevan raivoisasti itsekseen nilkuttaessaan viidakossa. ”Se tyhmeliini on totisesti ollut kyllin järjetön loikatakseen suoraa päätä tukinhakkaajien nuotioon ja polttaakseen käpälänsä”,

Susi-isä murahti. ”Tabaqui on mukana.” ”Joku tulee vuorenrinnettä ylös”, Susiäiti sanoi heristäen korviaan. ”Pidä varasi!” Pensaikosta kuului kahinaa, ja Susi-isä kyyristyi valmiina hyppäämään. Jos nyt olisitte olleet läsnä, olisitte nähneet maailman suurimman kumman – susi lopetti hyppynsä kesken. Hän oli ottanut vauhtia ennen kuin näki, minkä kimppuun hyppäsi, ja halusi nyt peruuttaa hyppynsä. Seurauksena oli, että hän pomppasi neljän viiden jalan korkeuteen ja jysähti takaisin samaan paikkaan.

”Ihminen!”, hän sähähti. ”Ihmisen pentu! Katso vain! ”Aivan hänen edessään, pieneen oksaan nojaten, seisoi alaston ruskea poika, joka oli oppinut kävelemään – niin suloista ja palleroista pikku veitikkaa ei koskaan ole öiseen aikaan tullut suden luolaan. Se katsoi Susi-isää suoraan kasvoihin ja nauroi.

”Onko se ihmispentu? ”Susiäiti kysyi. ”Sellaista en ole nähnyt koskaan. Tuo se tänne! ”Susi, joka on tottunut kantamaan omia pentujaan, voi tarvittaessa ottaa munan suuhunsa särkemättä sitä, ja vaikka Susi-isän leuat tarttuivat poikaan oikein tukevasti, ei tämän ihossa ollut pientäkään hampaanjälkeä hänen laskiessaan pojan sudenpentujen joukkoon. ”Voi kuinka pieni! Ja niin kaunis ja – niin urhoollinen” Susiäiti sanoi lempeästi.

Lapsukainen työnsi sudenpentua tieltään päästäkseen lähelle hänen lämmintä turkkiaan. ”Ai ai, kas vain, kuinka hän pitää puolensa! Vai niin, tämä on siis ihmisen pentu! Ihmettelenpä, onko kellään sudella ennen ollut ihmislasta pentujensa joukossa?” ”Olen kuullut puhuttavan jotain sentapaista, mutta meidän Heimomme keskuudessa ja minun aikanani sitä ei ole tapahtunut. ”Susi-isä sanoi. ”Hän on aivan karvaton, ja voisin tappaa hänet yhdellä ainoalla käpäläniskulla. Mutta näetkös, miten hän katsoo minuun eikä ole hiukkaakaan peloissaan.”

Luola pimeni, sillä Shere Khanin valtava pää ja hartiat ilmestyivät oviaukkoon. Hänen takanaan vikisi Tabaqui: ”Armollinen herra, armollinen herra, tänne hän hävisi.” ”Shere khan tuottaa meille suuren kunnian”, Susi-isä sanoi, mutta hänen silmänsä kiiluivat vihasta. ”Mitä Shere Khan suvaitsee käskeä?”

”Vaadin saalistani! Muuan ihmislapsi tuli tännepäin”, Shere Khan sanoi. ”Sen vanhemmat pakenivat. Anna pentu minulle! ”Shere Khan oli loikannut suoraan hirrenhakkaajien nuotioon, kuten Susi-isä oli arvannut, ja kipu hänen palaneissa jaloissaan saattoi hänet suunniltaan. Mutta Susi-isä tiesi, että luolan aukko oli liian ahdas tiikerille. Seisoessaan siinä hartiat ja etukäpälät aukkoon ahdettuina Shere Khan oli samanlaisessa asemassa kuin mies, joka yrittää tapella tynnyrissä.

”Sudet ovat vapaata kansaa”, Susi-isä vastasi. ”Ne tottelevat heimon päällikön käskyjä, mutta eivät jonkun juovikkaan teurastajan. Ihmispentu on meidän – me saamme tappaa sen, jos mielemme tekee.” ”Mieliteko sinne ja mieliteko tänne! Mitä lörpöttelet mieliteoista? Tappamani härän nimessä, kuin kauan minun on seisottava tässä nuuskimassa kurjaa pesäänne odottaen laillista saalistani? Etkö ymmärrä, että Shere Khan käskee?” Tiikerin karjunta kaikui luolassa ukkosen tavoin. Susiäiti ravisti pentunsa luotaan ja syöksyi ylös. Hänen silmänsä loistivat pimeässä kahden vihreän kuun tavoin, ja hän kohtasi Shere Khanin liekehtivät katseen vapisematta.

”Ja minä, Raksha (Paholainen) vastaan! Ihmispentu on minun, Lungri, yksistään minun. Häntä ei tapeta. Hän saa elää juostakseen ja metsästäkseen heimon mukana; ja lopulta, muista se, sinä joka metsästät pieniä alastomia lapsia, mokomakin sammakonsyöjä ja kalantappaja, tai muuten, Sambhurin nimessä, jonka minä tapoin (minä en syökään nälkiintynyttä karjaa!) lähetän sinut, kärventyneen ilkimyksen, takaisin äitisi luo vielä nilkumpana kuin olit maailmaan tullessasi! Mene!”

Susi-isä kuunteli tyrmistyneenä. Hän oli melkein unohtanut ne ajat, jolloin hän voitti Susiäidin avoimessa taistelussa viittä muuta sutta vastaan, kun Susiäiti oli tullut Heimoon ja häntä – ei suinkaan pelkästä kohteliaisuudesta – oli alettu nimittää Paholaiseksi. Shere Khan olisi mielellään ryhtynyt taisteluun Susi-isän kanssa, mutta Susiäitiä vastaan hän ei kykenisi pitämään puoliaan, sillä hän tiesi, että tällä olisi edullisempi asema, ja että Susiäiti taistelisi henkensä edestä. Niinpä hän perääntyi karjuen ja ulos päästyään hän ulvoi: ”Mikä koira tahansa uskaltaa haukkua omassa talossaan. Saadaanpa nähdä, mitä Heimo sanoo siitä, että te kasvatatte ihmisen pentuja. Pentu on minun, ja minun hampaisiini se on lopulta joutuva, te harjahäntäiset rosvot!”

Susiäiti paneutui hengästyneenä maata pentujensa keskelle, ja Susi-isä sanoi vakavana: ”Shere Khanin puheessa on paljon perää. Lapsi täytyy ajaa pois Heimon keskuudesta. Aiotko todella pitää hänet, äiti?” ”Pitää hänet!” Susiäiti läähätti. ”Hän tuli tänne alastomana öiseen aikaan, yksinään ja nälissään, mutta ei pelännyt. Katsohan, hän on jo työntänyt syrjään yhden lapsistani. Ja sen nilkun teurastajan olisi sallittava tappaa hänet ja sitten luikkia Waingungaan, ja kylän miehet ajaisivat meidät kaikki koloistamme kostaakseen! Pitää hänet! Niin, ole varma siitä, että aion pitää hänet! Olehan hiljaa, pikku sammakkoni. Voi sinua, Mowgli! – sillä Mowgli, Sammakko, on oleva nimesi - on tuleva aika, jolloin ajat Shere Khania, niin kuin hän ajoi sinua.”

”Mutta mitä sanoo Heimomme? ” Susi-isä kysyi. Viidakon Laissa sanotaan selvästi ja kirkkaasti, että susi, joka menee naimisiin, saa erota omasta Heimostaan. Mutta niin pian kun hänen pentunsa ovat kyllin isoja seistäkseen omilla jaloillaan, hänen on vietävä heidät Heimoneuvoston eteen, joka kokoontuu kerran kuussa täydenkuun aikaan, niin että toiset sudet oppivat tuntemaan heidät. Tämän katselmuksen jälkeen pennuilla on täysi vapaus juosta mihin heitä haluttaa, ja jos joku täysikasvuinen susi tappaa jonkun heistä, ennen kuin pentu on surmannut ensimmäisen kauriinsa, hän ei voi saada rikostaan anteeksi. Rangaistuksena on kuolema, mikäli murhaaja vain löydetään; ja jos tuumitte asiaa, ymmärrätte kyllä, että niin täytyy olla.

Susi-isä odotti kunnes hänen pentunsa oppivat hiukan juoksemaan, ja sitten hän vei heidän ja Mowglin ja Susiäidin öiseen Heimokokoukseen Neuvottelukallolle – se oli kivien ja kallionlohkareitten peittämä vuorenhuippu, jossa oli tilaa hyvinkin sadalle sudelle. Akela, suuri harmaa Erakkosusi, joka hallitsi koko Heimoa voimalla ja viekkaudella, makasi pitkin pituuttaan omalla kalliollaan, ja sen alapuolella istui kaikenkokoisia ja –värisiä susia neljäkymmentä tai enemmänkin, alkaen harmahtavista veteraaneista, jotka pystyivät kaatamaan kauriin omin käsin, aina mustiin kolmivuotisiin, jotka luulivat pystyvänsä tekemään sen.

Erakkosusi oli hallinnut heimoa vuosikausia. Vihreässä nuoruudessaan hän oli kaksi kertaa pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran ihminen oli luullut tappaneensa hänet ja jättänyt hänet makaamaan kuolleena, niin että hän kyllä tunsi ihmisten tavat.

Kalliolla ei puhuttu paljonkaan. Pennut temmelsivät keskenään pyöreällä aukiolla, jonka ympärillä heidän isänsä ja äitinsä istuivat, ja silloin tällöin joku vanhempi susi saattoi nousta rauhallisesti ylös, mennä jonkun pennun luo katsellakseen sitä tarkasti ja palata taas äänettömästi paikalleen. Välistä joku äideistä sysäsi pentuaan esille kuunvaloon, ettei tätä unohdettaisi. Silloin tällöin Akela huusi kallionlohkareeltaan: ”Te tunnette Lain – te tunnette Lain! Punnitkaa tarkoin, oi Sudet!” Ja pelokkaat äidit kertasivat: ”Punnitkaa – punnitkaa tarkoin, oi Sudet!”

Lopulta – ja silloin Susiäidin niskakarvat nousivat pystyyn – Susi-isä työnsi ”Mowgli Sammakon”, kuten he häntä nimittivät, piirin keskelle, ja tämä istuutui hymyillen leikittelemään kuutamossa kimaltelevilla piikivillä. Akela ei nytkään nostanut päätään käpäliensä päältä, vaan toisti yksitoikkoisena huutonsa : ”Punnitkaa tarkoin!”

Kallioitten takaa kajahti kumea karjunta. Shere Khanin ääni huusi: ”Pentu on minun. Antakaa hänet minulle! Mitä Vapaa Kansa tekee ihmisen pennulla?” Kohottamatta edes korviaan Akela sanoi vain: ”Punnitkaa tarkoin, oi Sudet! Mitä Vapaata Kansaa liikuttavat sellaisten käskyt, jotka eivät kuulu Vapaaseen Kansaan? Punnitkaa tarkoin!”

Silloin kuului joka puolelta kumeaa murinaa, ja muuan neljännellä vuodella oleva nuori susi sinkosi Shere Khanin kysymyksen uudelleen Akelalle: ”Mitä Vapaa Kansa tekee ihmisen pennulla?” Nyt sanotaan Viidakon Laissa, että jos pennun Heimoon ottamisesta syntyy erimielisyyttä, täytyy hänen puolellaan olla ainakin kaksi Heimon jäsentä, ja nämä eivät saa olla hänen isänsä ja äitinsa. ”Kuka puhuu pennun puolesta?” Akela kysyi. ”Kuka Vapaan Kansan joukosta ajaa hänen asiaansa?” Vastausta ei kuulunut, ja Susiäiti valmistui kamppailuun, jonka hän tiesi viimeisekseen, jos kerran taistelu syntyisi.

Silloin nousi ainoa vierassukuinen, jolla on oikeus päästä Heimoneuvotteluun – Baloo, uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpennuille Viidakon Lakia; vanha Baloo, joka saa tulla ja mennä niin kuin haluaa, sillä hän syö pähkinöitä, juuria ja hunajaa; hän kohosi nyt takajaloilleen muristaen: ”Ihmisen pentu – ihmisen pentu?” hän sanoi. ”Minä puhun ihmisen pennun puolesta. Ihmisen pennussa ei ole mitään pahaa. Minulla ei ole puhujan lahjoja, mutta puhun totta. Antakaa hänen juosta Heimon mukana ja ottakaa hänet toisten joukkoon. Ryhdyn itse hänen opettajakseen.”

”Tarvitsemme vielä yhden”, Akela sanoi. ”Baloo on puhunut, ja hän on nuorisomme kasvattaja. Kuka haluaa asettua Baloon rinnalle?” Susien piiriin ilmestyi tumma varjo. Se oli Bagheera, Musta Pantteri, kauttaaltaan kiiltävänmusta, mutta määrätyssä valaistuksessa pantterintäplät välkehtivät hänen nahassaan kuin läikehtivä silkki. Kaikki tunsivat Bagheeran ja karttoivat häntä, sillä hän oli yhtä viekas kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja häikäilemätön kuin haavoittunut elefantti. Mutta hänen äänensä oli lempeä kuin puusta tippuva villihunaja ja turkkinsa untuvanpehmoinen.

”Oi Akela ja te, Vapaa Kansa”, hän kehräsi. ”Minulla ei ole oikeutta puhua kokouksessanne; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos uutta pentua koskevaan erimielisyyteen ei ole merkitseviä syitä, sen henki voidaan ostaa määrättyyn hintaan. Eikä Laissa sanota, kuka saa ja kuka ei saa maksaa tuota hintaa. Olenko oikeassa?” ”Täydellisesti, täydellisesti!” nuoret sudet huusivat; sillä ne ovat aina nälissään. ”Kuunnelkaa Bagheeraa! Pentu voidaan ostaa määrättyyn hintaan. Niin sanotaan Laissa.”

”Koska tiedän, ettei minulla ole oikeutta puhua täällä, pyydän siihen lupaa.” ”Puhu, puhu”, huusivat kymmenet äänet. ”On häpeä tappaa karvaton pentu. Sitä paitsi siitä on teille enemmän huvia sitten, kun hän on varttunut suureksi. Baloo on puhunut hänen puolestaan. Nyt tahdon lisätä Baloon sanoihin härän, vieläpä oikein lihavan härän, joka on juuri tapettu aivan lähellä, jos otatte ihmispennun Heimoon Lain mukaan. Onko jotain esteitä?”

Kymmenet äänet huusivat: ”Mitä se haittaa? Hän kuolee talvisateitten aikana. Hän paahtuu kuoliaaksi helteessä. Mitä pahaa alaston sammakko voisi meille tehdä? Antaa hänen seurata Heimoa! Missä härkä on, Bagheera? Anna se meille!” Ja Akelan syvä basso lausui: ”Punnitkaa tarkoin, punnitkaa tarkoin, oi Sudet!”

Piikivet kiinnostivat Mowglia jatkuvasti, eikä hän välittänyt hiukkaakaan siitä, että sudet tulivat toinen toisensa jälkeen häntä katsomaan. Sitten kaikki vähitellen laskeutuivat alas vuorelta mennäkseen katsomaan tapettua härkää, niin että paikalle jäivät vain Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omat sudet. Shere Khanin ulvonta kaikui yhä yössä, sillä hän oli kovin katkeroitunut siitä, ettei Mowglia annettu hänelle.

”Ulvo sinä vain”, Bagheera virkkoi viiksiensä alta, ”sillä tulee aika, jolloin tämä pieni alaston otus saa sinut ulvomaan toisessa äänilajissa, niin totta kuin tunnen ihmisen oikein.” ”Teitte aivan oikein”, Akela sanoi. ”Ihmiset ja heidän pentunsa ovat hyvin viisaita. Hänestä voi olla paljon apua meille ajan mittaan.” ”Totisesti, apu hädässä; sillä kukaan ei voi toivoa johtavansa Heimoa ikuisesti”, Bagheera sanoi.

Akela ei virkkanut mitään. Hän ajatteli aikaa, joka tulee jokaisen Heimon jokaiselle johtajalle, kun hänen voimansa alkavat pettää, ja hän käy yhä heikommaksi, kunnes sudet lopulta surmaavat hänet, ja uusi johtaja astuu esiin – tullakseen taas vuorostaan tapetuksi.

”Viekää hänet kotiin”, hän sanoi Susi-isälle, ”ja kasvattakaa häntä niin, että hän on Vapaalle Kansalle kunniaksi.” Ja niin Mowgli pääsi Seeoneen susiheimoon härän hinnalla ja Baloon suosituksella.


Rudyard Kipling – Viidakon kirja (s. 13-24)


Lyhennelmä

Susi-isä on törmännyt metsässä ihmisen pentuun ja Susi-isä Susiäidin kanssa on ottanut ihmisen pennun pesäänsä kasvamaan. Shere Khan kokee pennun kuuluvan hänelle itselleen, sillä alun perin tämä löysi pennun ensimmäisenä ja meinasi syödä ihmisen pennun, Mowglin. Nyt Susi-isä ja Susiäiti tarvitsevat Neuvoston luvan ottaa Mowgli Heimoon ja kasvattaa hänet. Susi-isä odotti kunnes hänen pentunsa oppivat hiukan juoksemaan, ja sitten hän vei heidän ja Mowglin ja Susiäidin öiseen Heimokokoukseen Neuvottelukallolle – se oli kivien ja kallionlohkareitten peittämä vuorenhuippu, jossa oli tilaa hyvinkin sadalle sudelle. Akela, suuri harmaa Erakkosusi, joka hallitsi koko Heimoa voimalla ja viekkaudella, makasi pitkin pituuttaan omalla kalliollaan, ja sen alapuolella istui kaikenkokoisia ja – värisiä susia neljäkymmentä tai enemmänkin, alkaen harmahtavista veteraaneista, jotka pystyivät kaatamaan kauriin omin käsin, aina mustiin kolmivuotisiin, jotka luulivat pystyvänsä tekemään sen. Erakkosusi oli hallinnut heimoa vuosikausia. Vihreässä nuoruudessaan hän oli kaksi kertaa pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran ihminen oli luullut tappaneensa hänet ja jättänyt hänet makaamaan kuolleena, niin että hän kyllä tunsi ihmisten tavat.

Kalliolla ei puhuttu paljonkaan. Pennut temmelsivät keskenään pyöreällä aukiolla, jonka ympärillä heidän isänsä ja äitinsä istuivat, ja silloin tällöin joku vanhempi susi saattoi nousta rauhallisesti ylös, mennä jonkun pennun luo katsellakseen sitä tarkasti ja palata taas äänettömästi paikalleen. Välistä joku äideistä sysäsi pentuaan esille kuunvaloon, ettei tätä unohdettaisi. Silloin tällöin Akela huusi kallionlohkareeltaan: ”Te tunnette Lain – te tunnette Lain! Punnitkaa tarkoin, oi Sudet! ”Ja pelokkaat äidit kertasivat: ”Punnitkaa – punnitkaa tarkoin, oi Sudet!”

Lopulta – ja silloin Susiäidin niskakarvat nousivat pystyyn – Susi-isä työnsi ”Mowgli Sammakon”, kuten he häntä nimittivät, piirin keskelle, ja tämä istuutui hymyillen leikittelemään kuutamossa kimaltelevilla piikivillä. Akela ei nytkään nostanut päätään käpäliensä päältä, vaan toisti yksitoikkoisena huutonsa : ”Punnitkaa tarkoin!”

Kallioitten takaa kajahti kumea karjunta. Shere Khanin ääni huusi: ”Pentu on minun. Antakaa hänet minulle! Mitä Vapaa Kansa tekee ihmisen pennulla?” Kohottamatta edes korviaan Akela sanoi vain: ”Punnitkaa tarkoin, oi Sudet! Mitä Vapaata Kansaa liikuttavat sellaisten käskyt, jotka eivät kuulu Vapaaseen Kansaan? Punnitkaa tarkoin!” Silloin kuului joka puolelta kumeaa murinaa, ja muuan neljännellä vuodella oleva nuori susi sinkosi Shere Khanin kysymyksen uudelleen Akelalle: ”Mitä Vapaa Kansa tekee ihmisen pennulla?” Nyt sanotaan Viidakon Laissa, että jos pennun Heimoon ottamisesta syntyy erimielisyyttä, täytyy hänen puolellaan olla ainakin kaksi Heimon jäsentä, ja nämä eivät saa olla hänen isänsä ja äitinsa.

”Kuka puhuu pennun puolesta?” Akela kysyi. ”Kuka Vapaan Kansan joukosta ajaa hänen asiaansa? ” Vastausta ei kuulunut, ja Susiäiti valmistui kamppailuun, jonka hän tiesi viimeisekseen, jos kerran taistelu syntyisi. Silloin nousi ainoa vierassukuinen, jolla on oikeus päästä Heimoneuvotteluun – Baloo, uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpennuille Viidakon Lakia; vanha Baloo, joka saa tulla ja mennä niin kuin haluaa, sillä hän syö pähkinöitä, juuria ja hunajaa; hän kohosi nyt takajaloilleen muristaen: ”Ihmisen pentu – ihmisen pentu? ” hän sanoi. ”Minä puhun ihmisen pennun puolesta. Ihmisen pennussa ei ole mitään pahaa. Minulla ei ole puhujan lahjoja, mutta puhun totta. Antakaa hänen juosta Heimon mukana ja ottakaa hänet toisten joukkoon. Ryhdyn itse hänen opettajakseen.”

”Tarvitsemme vielä yhden”, Akela sanoi. ”Baloo on puhunut, ja hän on nuorisomme kasvattaja. Kuka haluaa asettua Baloon rinnalle?” Susien piiriin ilmestyi tumma varjo. Se oli Bagheera, Musta Pantteri, kauttaaltaan kiiltävänmusta, mutta määrätyssä valaistuksessa pantterintäplät välkehtivät hänen nahassaan kuin läikehtivä silkki. Kaikki tunsivat Bagheeran ja karttoivat häntä, sillä hän oli yhtä viekas kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja häikäilemätön kuin haavoittunut elefantti. Mutta hänen äänensä oli lempeä kuin puusta tippuva villihunaja ja turkkinsa untuvanpehmoinen.

”Oi Akela ja te, Vapaa Kansa”, hän kehräsi. ”Minulla ei ole oikeutta puhua kokouksessanne; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos uutta pentua koskevaan erimielisyyteen ei ole merkitseviä syitä, sen henki voidaan ostaa määrättyyn hintaan. Eikä Laissa sanota, kuka saa ja kuka ei saa maksaa tuota hintaa. Olenko oikeassa?” ”Täydellisesti, täydellisesti!” nuoret sudet huusivat; sillä ne ovat aina nälissään. ”Kuunnelkaa Bagheeraa! Pentu voidaan ostaa määrättyyn hintaan. Niin sanotaan Laissa.” ”Koska tiedän, ettei minulla ole oikeutta puhua täällä, pyydän siihen lupaa.” ”Puhu, puhu”, huusivat kymmenet äänet.

”On häpeä tappaa karvaton pentu. Sitä paitsi siitä on teille enemmän huvia sitten, kun hän on varttunut suureksi. Baloo on puhunut hänen puolestaan. Nyt tahdon lisätä Baloon sanoihin härän, vieläpä oikein lihavan härän, joka on juuri tapettu aivan lähellä, jos otatte ihmispennun Heimoon Lain mukaan. Onko jotain esteitä?” Kymmenet äänet huusivat: ”Mitä se haittaa? Hän kuolee talvisateitten aikana. Hän paahtuu kuoliaaksi helteessä. Mitä pahaa alaston sammakko voisi meille tehdä? Antaa hänen seurata Heimoa! Missä härkä on, Bagheera? Anna se meille!” Ja Akelan syvä basso lausui: ”Punnitkaa tarkoin, punnitkaa tarkoin, oi Sudet!”

Piikivet kiinnostivat Mowglia jatkuvasti, eikä hän välittänyt hiukkaakaan siitä, että sudet tulivat toinen toisensa jälkeen häntä katsomaan. Sitten kaikki vähitellen laskeutuivat alas vuorelta mennäkseen katsomaan tapettua härkää, niin että paikalle jäivät vain Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omat sudet. Shere Khanin ulvonta kaikui yhä yössä, sillä hän oli kovin katkeroitunut siitä, ettei Mowglia annettu hänelle.

”Ulvo sinä vain”, Bagheera virkkoi viiksiensä alta, ”sillä tulee aika, jolloin tämä pieni alaston otus saa sinut ulvomaan toisessa äänilajissa, niin totta kuin tunnen ihmisen oikein.” ”Teitte aivan oikein”, Akela sanoi. ”Ihmiset ja heidän pentunsa ovat hyvin viisaita. Hänestä voi olla paljon apua meille ajan mittaan.” ”Totisesti, apu hädässä; sillä kukaan ei voi toivoa johtavansa Heimoa ikuisesti”, Bagheera sanoi. Akela ei virkkanut mitään. Hän ajatteli aikaa, joka tulee jokaisen Heimon jokaiselle johtajalle, kun hänen voimansa alkavat pettää, ja hän käy yhä heikommaksi, kunnes sudet lopulta surmaavat hänet, ja uusi johtaja astuu esiin – tullakseen taas vuorostaan tapetuksi. ”Viekää hänet kotiin”, hän sanoi Susi-isälle, ”ja kasvattakaa häntä niin, että hän on Vapaalle Kansalle kunniaksi. ” Ja niin Mowgli pääsi Seeoneen susiheimoon härän hinnalla ja Baloon suosituksella.


Rudyard Kipling – Viidakon kirja (s. 13-24)