Porin Metsänkävijät

Porin Metsänkävijät
Virallinen nimi
Porin Metsänkävijät ry
Perustiedot
Perustettu:	16. huhtikuuta 1933
Lyhenne:	PoMe
Toiminta-alue
Toiminta-alue:	Keskusta
Alue:	Pori
Aluejärjestö:	Porin Partiolaiset

Tämä artikkeli on osa Suomen Metsänkävijöiden historiaa

Lippukunta on lopettanut toimintansa.

Historia ennen sotia

Porissa on partiotyöllä vanhat perinteet. Täällä oli partiotoimintaa jo ennen vuoden 1911 hajoitusmääräystä. Kaksikymmentäluvun lopulla Porissa oli toiminnassa jo neljä lippukuntaa. Näistä poikien lippukunta Nuotiopojat toimi seurakunta taustayhteisönään. Seurakuntien ja esim. NMKY:n tukemia lippukunta kutsuttiin sinisiksi. Nimitys johtui poikien käyttämästä sinisestä partiopuserosta. Muut poikalippukunnat käyttivät ruskeaa partiopuseroa ja heitä vastaavasti kutsuttiin ruskeiksi partiolaisiksi.

Porin Metsänkävijät perustettiin huhtikuun 16. päivänä 1933. Perustajista suurin osa oli kuulunut Nuotiopoikiin, mutta ilmeisesti sattuneiden erimielisyyksien takia oli ruvettu harkitsemaan uuden lippukunnan perustamista. Vasta perustetun lippukunnan nimeksi tuli Porin Susiveikot ja oli luonnollista, että uusi lippukunta oli ruskea.

Uuden lippukunnan erli silloiselta nimeltään järjestön vt. johtajaksi tuli seminaarilainen Kauko Oksa, mutta varsinaisena voimahahmona oli taustalla yliopettaja Jalmari Valpio Raumalta. Ensimmäisen toimikauden työ oli pakostakin hapuilevaa, vaikka useimmilal jäsenillä olikin partiokokemusta. Saavutukseksi on kuitenkin laskettava Yyterissä pidetty ensimmäinen leiri, joka kesti neljä vuorokautta. Leirin johtajana oli Mikko Voutilainen.

Lippukunta kokoontui erilaisissa tilapäisissä tiloissa, mikä myös osaltaan haittasi toimintaa. Tämä epäkohta kuitenkin korjaantui marraskuussa, jolloin lippukunta sai käyttöönsä Gallen-Kallelankadulla nykyisen Liikekulman paikalla sijainneen puutalon yläkerrasta huoneiston, johon alettiin suunnitella partiotupaa. Marraskuun lopulla oli lippukunnan vieraana Turun Metsänkävijöitä, jotka järjestivät paikkakunnalla partiojuhlan.

Seuraavana vuonna lippukunnan toiminta sai jo kiinteät muodot. Kolme vartiota, Ilves, Koira ja Karvamato oli säännöllisessä toiminnassa. Samoin vartiojohtajien koulutuselin, vartiojohtajaneuvosto aloitti toimintansa. Partiopoikaikäisten ohella lippukuntaan otettiin myös pikkupoikia, joista muodostettiin sudenpentulauma. Porin Susiveikot oli saanut myös ensimmäisen varsinaisen lippukunnanjohtajan. Hän oli lehtori Jorma Särkkä. Lippukunnan varsinainen ensiesiintyminen tapahtui Yrjönpäivänä toimeenpannussa yleisöjuhlassa. Juhla onnistuikin hyvin ja taloudellinen tuottokin oli huomattava. Rahaa lippukunta tarvitsikin, sillä Kyläsaaressa pidetty kesäleiri kulutti osaltaan tuvan sisustukseen tarvittavia varoja. Muista lippukunnan poikien rahankeruutoimista on mainittava pääkaupungissa ilmestyneiden sanomalehtien sunnuntaikanto. Näin saadut varat seä lukuisat tavaralahjoitukset tekivät mahdolliseksi tuvan sisustustyön. Koko ullakkotila paperoitiin ja maalattiin kalevalaistyyliseksi jyhkeäksi hirsituvaksi. Väliseinillä erotettiin partiopoikien huone ja eteinen, jonka kattoa kannatti rivi honkapylväitä. Oman huoneen saivat myös vaeltajat, varttuneet partiopojat, jotka olivat tehneet suurimman osan rakennustyöstä.Tupa vihittiin vasta huhtikuun lopulla 1935. Tämän jälkeen voitiinkin suunnata toiminta varsinaiseen partiotyöhön, ja sitä riittikin, sillä lippukunnan jäsenmäärä oli jo edellisenä vuonna ylittänyt 50.

Samana vuonna muutettiin lippukunnan nimi. Uudeksi nimeksi tuli Porin Metsänkävijät. Samalla lippukunta hyväksyttiin jäseneksi Metsänkävijäin liittoon. Näiden tapahtumien taustana oli yhteydenpito muihin metsänkävijälippukuntiin, erityisesti Turun Metsänkävijöihin. Tässä yhteydessä lienee paikallaan muutama sana metsänkävijä- eli mänkijäliikkeestä. Partioliikehän syntyi Englannissa ja sen toimintamalli oli suunniteltu tietysti sikäläistä yhteiskuntaa varten. Kun partioliike levisi muihin maihin, levisivät itse idean mukana myös sen englantilaiset sovellukset, kuten pukeutuminen, pitkät sauvat sekä intiaani- ja cowboytaidot. Tämä oli suomalaisille vierasta ja sai osakseen vastustustakin. Metsänkävijät halusivat luoda suomalaisen partioliikkeen. Heidän käsityksensä mukaan suomalaiselle partiopojalle oli riittävästi esikuvia muinaisessa suomalaisessa eränkäyntikulttuurissa. Metsänkävijät liittivät partiotoimintaan suomalaiskansallisia piirteitä. Esimerkiksi Kalevalasta tuttu väinämöislakki otettiin ensin leirilakiksi ja myöhemmin käytettiin samantapaista myös talvipäähineenä. Muutenkin partiopukua kehitettiin käytännöllisemmäksi ja suomalaisiin olosuhteisiin soveltuvaksi. Satakunnassa ei ollut muita metsänkävijälippukuntia ja liikkeen ollessa laajimmillaan niitä oli koko maassa 23. Nämä lippukunnat ovat olleet pääasiassa kaupunkilippukuntia. Myöhempi kanssakäyminen metsänkävijälippukuntien kesken ei ainakaan Porin Metsänkävijöitten kohdalla ollut kovin vilkasta. Muutaman kerran porilaisia oli muitten vastaavien lippukuntien leireillä ja merkkipäivinä onnittelusähkeitä vaihdeltiin. Joskus on pidetty myös ns. mänkijäin sähkösanomakilpailuja, joissa partiotaitoja koskeva kirjallisen kilpailun vastaukset on lähetetty sähkeitse.

Vuonna 1936 lippukunnan toiminta jatkui edelleen vilkkaana. Koko lippukunnan kokouksia oli kuukausittain ja muukin toiminta jatkui säännöllisenä. Kesäleiri pidettiin Viasvedellä. Edellisenä vuonna ei ollut omaa leiriä, vaan lippukunnan jäseniä osallistui Kalevala-suurleirille, joka pidettiin Lohjalla. Kyläsaren ja Viasveden tienoot muodostuivat suosituiksi leiri- ja retkeilykohteiksi 30-luvun lopulla ja vielä sotien jälkeenkin.

Lippukunnan johtajiston tukena oli ollut poikien vanhempia ja partiotyön ystäviä jo lippukunnan perustamisesta lähtien, mutta tämä tukitoiminta sai viralliset muodot vasta marraskuussa 1936. Tällöin nimittäin perustettiin vanhempainneuvosto, johon valittiin 18 jäsentä. Neuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin evl. K. Niemeläinen ja varapuheenjohtajaksi rehtori Reino Hannula. Vanhempainneuvoston taloudellinen tuki oli ratkaisevaa lippukunnan toiminnassa. Merkittävä tapaus Porin Metsänkävijöille oli oman lipun saaminen. Vanhempainneuvosto lahjoitti vuonna 1937 lippukunnalle lipun, jonka oli suunnitellut Hemmi Koivuniemi.

Viimeiset kaksi sotaa edeltänyttä vuotta olivat lippukunnan toiminnan kannalta parhaat 30-luvulla. Molempina kesinä pidettiin leiri perinteellisellä paikalla Viasvedellä. Entistä enemmän huomiota kiinnitettiin luokka- ja taitomerkkisuorituksiin ja retkeilyyn. Ja tulokset olivatkin hyvät, sillä vuonna 1938 lippukunta saavutti toisen tilan Suomalaisen Partiopoikaliiton lippukunnista luokka- ja taitomerkkisuorituksissa. Vuoden 1939 aikana lippukunnan jäsenmäärä oli noussut yli 60. Lippukunnassa oli toiminnassa yksi alokasvartio ja viisi vakinaista vartiota. Nämä olivat Kettu, Ilves, Susi, Majava ja Karhu. Lisäksi toimi tietysti sudenpentulauma.

Historia sota-ajalta

Vilkkaan partiotyön keskeytti kuitenkin talvisodan puhkeaminen. Partiojohtajat ja vaeltajat kutsuttiin aseisiin. Kotiseudulle jääneet pojat toimivat erilaisissa tehtävissä ilmavalvonnan, väestönsuojelun, ensiapuasemien ja palokuntien palveluksessa. Porin Metsänkävijöistä oli tällaisissa tehtävissä talvisodan aikana kaikkiaan 23 poikaa. Tämä on huomattava määrä, kun otetaan huomioon se, että paikkakunnalla oli vain noin puolet lippukunnan jäsenmäärästä sodan aikana.

Jatkosota keskeytti sotien välillä virinneen toiminnan. Näyttää siltä, että lippukunnan tupa oli se paikka, joka oli ainoana yhdyssiteenä lippukunnan poikien ja rintamalta lomalla käyvien johtajien välillä. Tuvalle tuotiin myös partiolaisia, jotka olivat evakuoidut Poriin sotatoimialueelta. Muutamat näistä jäivät toimimaan myöhemmin lippukunnassa.

Erkki Salonen, yksi Porin Metsänkävijöitten partiojohtajista, sai 1943 kevättalvella komennuksen rintamalta Porin suojeluskuntapiiriin. Tällöin hänellä oli mahdollisuus ottaa yhteyttä lippukunnan poikiin. Poikien innostuksen myötä saatiinkin pari vartiota ja kolkkapoikaparvi toimintaan. Vartioitten toiminta keskittyi pääasiassa alempien luokkamerkkien suorituksiin. Koko lippukunnan toiminta oli tavallaan sisäänpäin kääntynyttä, mikä varmasti johtui siitä, että samanaikaisesti käynnistettiin vasta Satakunnan partiopoikapiirin ja myös Suomen Partiopoikajärjestön eli SPJ:n työtä samanlaisissa vaikeissa olosuhteissa. Vuosi 1943 oli lippukunnan juhlavuosi, sillä kymmenen vuotta oli kulunut lippukunnan perustamisesta, mutta juhlan vietto oli olosuhteiden pakosta siirrettävä seuraavaan vuoteen.

Jos vuosi 1943 oli lippukunnan henkiin herättämisvuosi, niin seuraavaa vuotta voidaan kutsua jälleenrakennusvuodeksi. Vilkas toiminta alkoi heti tammikuun vuosikokouksesta. Lippukunnan jäsenmäärä oli lähes 50. Varsinkin 10-vuotisjuhlien valmistelu aiheutti paljon työtä etenkin harvalukuiselle johtajistolle ja vanhemmille pojille. 10-vuotisjuhla pidettiin huhtikuun 16. päivänä, Porin Susiveikkojen perustamiskokouksen vuosipäivänä. Päivällä pidettiin varsinainen päätilaisuus, jossa juhlapuhujana esiintyi SPJ:n toiminnanjohtaja Lauri Vuolasvirta. Illalla oli nuorisojuhla. Samana päivää lippukunta suoritti vielä puolen tunnin radio-ohjelman. Lippukunta toimitti myös 10-vuotisjulkaisun, joka tosin ilmestyi vasta toukokuun lopussa.

Käynnissä olleesta sodasta muistuttaa lyhyt pöytäkirjan maininta, että Sudenpentutoiinta jouduttiin joksikin aikaa keskeyttämään ilmavaaran vuoksi. Varmasti myös lippukunnassa odotettiin kuumeisesti sodan loppumista ja sotapalveluksessa olevien johtajavoimien palaamista, mutta näyttää siltä, että näissä odotuksissa jonkin verran petyttiin. Oli luonnollista, että sodasta palannut ei kyennyt antamaan heti täyttä panostaan järjestöelämän piirissä. Kaikista puutteista huolimatta voitiin kuitenkin pitää lippukunnan oma kesäleiri, partiotoiminnan kohokohta, Viasvedellä heinäkuun lopulla.

Lippukunnan toiminta alkoi suuntautua entistä enemmän ulospäin. Metsänkävijäin poikia osallistui sekä Raumalla pidettyihin johtajapartiolaiskursseihin että SPJ:n talvipäiville Vaasassa. Siellä lippukunnan perinteellinen lehti Präiskäle sai ensi palkinnon käsintehtyjen lehtien sarjassa.

Historia 1949-1959

Ensimmäiset rauhanoloissa pidetyt koko maata käsittelevät järjestön talvipäivät olivat Tampereella tammikuussa 1945. Siellä todettiin, että toiminnassa olevien lippukuntien ja partiolaisten lukumäärä oli sodan aikana vähentynyt melkein puoleen entisestään. Järjestön ja piirien taholla alkoi ripeä lippukuntien henkiin herättäminen. Porin Metsänkävijöitten toiminta oli jo silloin tuloksellista. Talvipäivillä Präiskäle jatkoi voittokulkuaan. Ensimmäisen palkinnon saivat niin ikään lippukunnan 10-vuotisjulkaisu, Metsänkävijöitten soitinyhtye sekä Esa Harellin piirustukset. Tällaisiin tuloksiin päästiin luonnollisesti kovalla innostuksella ja työllä. Lippukunnan poikia oli mukana useilla ulkopaikkakuntalaisilla kursseilla. Oma koulutustoiminta oli myös tehokasta. Siitä olivat osoituksena yhdeksän I ja peräti 19 II luokan merkkisuoritusta. Näiden lisäksi suoritettiin 32 taitomerkkiä. Lippukunnan kesäleiri vietettiin taas Viasvedellä. Syystoimintakauden alussa suuri osa lippukunnan johtajistoa erosi ilmeisesti erimielisyyksien takia. Näin syntynyttä johtajapulaa yritettiin lievittää hankkimalla Porin Tertuista kolkkajohtajaksi tyttöjä. Lippukunnan ensimmäiset naispuoliset kolkkajohtajat olivat Raija Hussi ja MAija Hiltunen. Sudenpennuista oli ruvettu käyttämään kolkkapoika-nimitystä.

Porin Metsänkävijäin tuvan päiväkirjassa on vuoden 1946 ensimmäinen merkintä Jallu-sedän, silloisen piirinjohtaja Jalmari Valpion. Valpion käynti varmasti merkitsi enemmän kuin pelkkää piirinjohtajan vierailua, sillä on muistettava Jallu-sedän merkittävä osuus lippukunnan perustamisessa ja toiminnan alkuun saattamisessa. Jalmari Valpiota voidaan pitää lippukunnan kummisetänä. Ja tällä kertaa hänellä oli syytä olla erityisen tyytyväinen poikiinsa, sillä viikkoa aikaisemmin Raumalla pidetyillä talvipäivillä Porin Metsänkävijät saavuttivat neljä ensimmäistä, kaksi toista ja kaksi kolmatta palkintoa. Parhaiten menestyivät K Aaltonen pianonsoitossa, E. Järvinen puhallinsoitossa ja Veikko Hagström piirustuskilpailussa. Ja tietysti Präiskäle otti vakiopaikkansa!

Näihin aikoihin heräsi lippukunnassa kiinnostus myös torvisoittoa kohtaan. Idean isä oli entinen lippukunnanjohtaja Jorma Kari-Koskinen, joka lahjoitti lippukunnalle kuusi torvea. Tarkoitus oli antaa halukkaille pojille torvisoiton alkeisopetusta, mutta jonkin ajan kuluttua hyvä idea hautautui kuitenkin pääasiassa poikien innostuksen puutteeseen.

Lippukunnan toiminta oli muuten vilkasta ja jäseniä oli yli 80. Neljä vartiota: Kettu, Ilves, Karhu ja Majava pitivät edelleenkin säännöllisesti kokouksiaan. Perustettiinpa kaksi uuttakin, nimittäin Susi ja Hirvi, mutta niiden toiminta jäi vähäiseksi. Säännöllisesti kokoontui myös kolkkapoikaparvi. Luokka- ja taitomerkkejä ilmestyi poikien puseroihin melkein yhtä paljon kuin edellisenä vuonnakin ja kesäleirillä oltiin taas jo perinteellisesti käyneellä leiripaikalla Viasvedellä heinäkuun puolivälissä.

Metsänkävijäin kilpailutoiminta oli keskittynyt melkein yksinomaan yleisurheilu- ja hiihtokilpailuihin sekä pallopeleihin ja suunnistukseen. Tämä oli luonnollista, koska samoissa lajeissa järjestettiin myös piirin ja liiton kilpailuja. Tosin jo vuota aikaisemmin olivat olleet ensimmäiset sodanjälkeiset partiotaitomestaruuskilpailut Orivedellä. Vähän samantapainen partiotaitokilpailu otettiin käyttöön lippukunnassa. Kilpailu oli henkilökohtainen, mutta samalla vartioitten välinen, jossa vartioitten väliset pisteet laskettiin henkilökohtaisten suoritusten perusteella. Tämän nimi oli Esan Pytty-kilpailu. Kilpailu oli vuotta aikaisemmin kuolleen metsänkävijän Esa Harellin muistokilpailu. Kilpailu säilyi ja perinne eli pitkään lippukunnassa.Vilkas partiointi tarvitsi myös rahaa. Sitä lippukunta hankki arpajaisilla ja kahdella Karhulinnassa pidetyllä partiojuhlalla. Sodan jälkeinen aika oli tiukkaa säännöstelyaikaa. Niinpä ei olekaan ihme, että lippukunnan johtajisto päätti ostaa sotilasteltan partiopuserokankaaksi!

Porin Metsänkävijäin toiminta oli melkein yhtämittaista nousukautta sodan loppumisesta asti. On luonnollista, että kaikessa vapaaehtoisessa järjestötyössä on nousu- ja laskukautensa. Innostuksen laimeneminen vaikuttaa haitallisesti nimenomaan partiotyössä, koska siellä on nuoren, keitysiässä olevan johtajavoiman osuus ratkaiseva. Lippukunnanjohtajakaan ei yksinään saa ihmeitä aikaan.

Vuoden 1947 toimintakertomuksessa todetaan: "Vanha johtajisto erosi melkein kokonaan ja uudet kasvot tulivat sijaan. Innostusta pojissa on ollut mutta uusi johtajisto ei ole oikein vielä päässyt sisälle asioihin." Edelleen isompien poikien puute este partiojuhlien järjestämisen ja niiden avulla varojen keräämisen. Varojen ja johtajien puute taas puolestaan oli esteenä mm. kesäleirin ja laajemman koulutustoiminnan järjestelyssä Lippukunnan toiminta ei suinkaan ollut lamassa. Kettu- ja Ilves-vartio olivat lähes säännöllisessä toiminnassa, mutta varsinaista kolkkatoimintaa ei ollut. Erilaisia kilpailuja oli aika lailla ja olipa lippukunnasta edustus Helsingin talvipäivilläkin, vaikkakaan menestys ei ollut edellisten vuosien tasoinen.

Seuraava vuosi toi tullessaan jo hiukan vilkastuneen toiminnan merkkejä. Vartioilla oli enemmän kokouksia ja perustettiinpa kevätpuolella uusi vartiokin, nimittäin Kotka-vartio. Koko maan partiotoiminnan kannalta vuosi 1948 oli merkittävä sillä silloin pidettiin ensimmäinen sodanjälkeinen suurleiri Vierumäellä. Tämän leirin koko osanottajamäärä oli 2 500, joista 80 ulkolaista poikaa. Tällä leirillä oli myös Porin Metsänkävijäin kymmenkunta poikaa.

Vuoden 1949 kuluessa lippukunnan toiminta kääntyi yhä selvempään nousuun. Kolkkapoikatyökin pääsi jälleen alkuun, ja viisi vartiota oli toiminnassa. Parin vuoden tauon

Lippukunnanjohtajat

1933 Oksa Kauko

1933 - 1934 Valpio Jalmari

1934 - 1936 Särkkä Jorma

1936 - 1939 Varonen Yrjö

1939 - 1941 Kurttio Eljas

1941 - 1944 Kari-Koskinen Jorma

1944 - 1946 Ismosalo Valter

1946 Hietava Olavi

1946 - 1947 Honkasalo Onni

1947 - 1948 Nousiainen Tapio M.

1948 - 1949 Ahokas Yrjö

1949 Seppänen Pentti

1949 - 1951 Ahokas Yrjö

1951 - 1952 Manninen Kalervo & Dahl Simo

1952 - 1954 Lehto Veikko

1954 - 1955 Sulamäki sakari

1955 - 1957 Mecklin sakari

1957- 1958 Lehtinen Anteri ja Linnervuo Timo

1958 - 1960 Mecklin Sakari

1960 - 1961 Linnervuo Timo

1961 - 1963 Palonen Niilo

1963 - 1964 Lehtinen Rauni

1964 - 1965 Riihimäki Matti

1966 - 1969 Tuominen Markku

1970 - 1973 Kortelainen Leo

1974 - 1977 Tuominen Markku

1978 Kangas Juhani

1979 Viljanen Tommi

1979 - 1980 Salonen Pekka

1981 Hyllinen Harri

1982 Haapakoski Pentti

Lähdeluettelo

• Porin Metsänkävijät 1933 - 1983, teksti Heikki Tokila, Matti Niemelä, Sakari Mecklin