Tampereen Kotkat/Historia

Tampereen Kotkat 1920-2000

Juuret NMKY:n poikaosastossa

Tampereen Kotkat syntyi Tampereelle vuonna 1889 perustetun Tampereen Nuorten Miesten Kristillisen yhdistyksen, NMKY:n, huomaan. Yhdeksi NMKY:n toiminnan voimakkaimmista muodoista oli 1900-luvun alkuvuosina noussut omana aikanaan hyvin muodikas miesten voimisteluseura, johon pyrki jatkuvasti mukaan myös nuoria poikia. Yhdistykseen perustettiinkin poika-osasto vuonna 1904.Osaston ohjelmaan kuului voimistelua, kokouksia ja iltamia.

Partiotoiminta saapui Suomeen vuonna 1910 ja Tampereellakin perustettiin tuolloin ensimmäisiä lippukuntia. Jo vuonna 1911 partio kuitenkin kiellettiin, koska maamme tuolloin venäläinen hallinto näki partion toimivan venäläisvastaisena sotilaskoulutuksena. Partiotoiminnan jatkaminen tuli taas mahdolliseksi vuoden 1917 Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Tampereen NMKY:ssä perustettiin tuolloin partio-osasto, johon liittyi nopeasti lähes 200 jäsentä. Osaston toiminta kuitenkin loppui kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi jo seuraavana syksynä.

NMKY oli alusta alkaen varsin luonteva taustayhteisö partiolle. Partion englantilainen perustaja Robert Baden-Powell oli itsekin ollut innokas NMKY-mies ja toimi vuodesta 1915 alkaen Englannin NMKY:n liittohallituksessa varapuheenjohtajana aina kuolemaansa vuoteen 1941 saakka. Toisin kuin muualla Euroopassa, Englannissa ei syntynyt partio-osastoja NMKY:n yhteyteen.

Evankelis-luterilaisilla seurakunnilla, jotka nykyään ovat useimpien lippukuntien taustayhteisöjä, ei vuosisadan alkupuolella ollut olemassa varsinaista nuorisotoimintaa. Partiolippukuntia perustivat Suomessa alkuaikoina lähinnä erilaiset oppikoulut, jolloin jäsenyys oli mahdollista vain kyseisen koulun oppilaille. Näin oli laita esimerkiksi Tampereella ennen Kotkia toimineiden Tampereen Eräpoikien ja Tammerfors Riddargårin kohdalla, jotka toimivat Lyseon ja Ruotsalaisen koulun poikien lippukuntina. Kaupungissa oli suuri tarve kaikille pojille avoimen partiopoikalippukunnan perustamiselle.

Tampereen NMKY:n Kotkien perustaminen

Tampereen NMKY:n Kotkat, kuten lippukuntaa alkuaikoina kutsuttiin, perustettiin 1. kesäkuuta 1920. Vasta Tampereelle muuttanut pastori Leo R. Böök oli kutsuttu NMKY:n poikaosaston kevätjuhlaan esitelmöimään partiotyöstä. Tilaisuuden päätteeksi kymmenkunta NMKY:n poikaa ilmoittautui mukaan toimintaan. Kotkien ensimmäinen vartio, Koira, oli näin syntynyt.

Ensimmäiselle retkelleen uusi lippukunta lähti jo perustamista seuraavana päivänä, 2. kesäkuuta 1920. Retki suuntautui Kauppiin ja Aitolahdelle, ja matka taitettiin "partiotahtiin" aina 50 metriä juosten ja sitten 50 metriä kävellen. Retken aikana opeteltiin havainnointia luonnossa, tehtiin havumaja, paistettiin nuotiossa perunoita ja harjoiteltiin hengenpelastusta.

Böökistä tuli uuden lippukunnanjohtaja, missä virassa hän toimi aina vuoteen 1948 saakka. Kokemusta partiotoiminnasta ei Böökilläkään ollut, ja niinpä hän suoritti Tammero-tyttölippukunnan johtajille partiolaisten III-luokan vaatimukset. Koiravartioon kuului heti alusta lähtien myös aikaisemmin NMKY:n poikaosastossa aktiivisesti toiminut Väinö Allén, josta pian kasvoi Böökin monivuotinen kumppani lippukunnan johtoon. Puhekielessä lippukunnan nimi lyheni yksinkertaisesti Kotkiksi, ja virallisesti nimeksi muutettiin Tampereen Kotkat.

Kotkiin kuuluikin aluksi vain yksi vartio. Tämä oli hyvä alku toiminnalle, koska monesti uusien lippukuntien toiminta kärsi johtajapulasta. Kotkissa tämä ongelma vältettiin, kun Koiravartion pojista kehittyi vartionjohtajia omiin vartioihinsa. Vuoden 1920 lopulla vartioita oli jo neljä. Siitä oliko maltillinen aloitus suunniteltua vai sattuman tulosta, on säilynyt erilaisia keskenään ristiriitaisia tietoja.

Jokatapauksessa lippukunnan jäsenmäärä nousi alkuaikoina nopeasti. Vuonna 1925 vartioita oli yhdeksän ja poikia 83, vuonna 1930 vartioita oli viisitoista ja poikia 157 ja vuonna 1935 vartioita oli kahdeksantoista ja poikia 225. Partiotoiminta kasvoi pian Tampereen NMKY:n suurimmaksi työmuodoksi. Alkuaikojen kokoukset pidettiin NMKY:n Emmaus-talossa Hämeenkatu 1:ssä. Kotkista kehittyi nopeasti Tampereen suurin, voimakkain, näkyvin ja toiminnaltaan monipuolisin lippukunta.

Partiotoiminnan alkuaikoina tapana oli, että jokainen partiojärjestö, kuten lippukuntia 1930-luvulle asti kutsuttiin, valitsi itselleen oman tunnusvärin. Kotkilla väriksi tuli teräksenharmaa, jonka tuli kuvata kantajiensa uskon lujuutta. Harmaa onkin säilynyt Kotkien huivin värinä. Toinen lippukunnan tunnus, sininen NMKY:n partiolaisten tunnuksella ja kotkankuvalla koristettu lippu, vihittiin Taulasalossa lippukunnan toisella leirillä kesällä 1923. Sininen kangas kuitenkin haalistui ajan kanssa asiaan kuuluvan harmaaksi harmaaksi. Tätä lippua käytettiin aina vuoteen 1960 saakka. Ensimmäinen leiri oli pidetty edellisenä kesänä Pälkäneellä Väinö Allénin (myöh. Arjanne) johdolla. Lippukunnan tunnuslauseeksi valittiin Vanhan testamentin Jesajan kirjan sanat: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; Mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy" (Jes. 40: 30, 31).

Uusia toimintamuotoja

Sillä, että Kotkat oli kaikille kaupungin pojille avoin lippukunta, oli merkitystä myös käytännön toiminnalle. Kansa- tai ammattikoulun suoritettuaan monet Kotkat jäivät paikkakunnalle toimien myös aikuisiässä aktiivisesti lippukunnassa. Näin Kotkilla oli voimaa ja resursseja kehitellä toimintaa ja ottaa käyttöön uusia menestyksekkäitä toimintamuotoja.

Leo R "Leijonanpoika" Böökin ja Väinö "Vännä" Arjanteen lisäksi toiminnan ohjaamiseen ja kehittämiseen osallistuivat toista maailmansotaa edeltävällä ajalla aktiivisesti vuosien ajan esimerkiksi Pentti Oksala, Aleksi Uusiniemi, laivuetta johtanut Toivo Kataja ja NMKY:n sihteerinä vuosina 1935-44 toiminut pastori Jaakko Hakala.

Ensimmäinen uusi toimintamuoto oli edelleenkin toimiva Laivue, joka perustettiin vuonna 1922. Alussa laivueen perusti vain kuusi partiolaista, jotka jakaantuivat kahteen vartioon: Mursuun ja Haihin. Ensimmäinen Näsi-Kotkaksi kastettu vene saatiin lahjoituksena. Toiminta laajeni ja ensimmäiset kajuutalliset veneet Tuulikki ja Panu hankittiin vuonna 1931. Vuonna 1934 seilattiin ensimmäinen Pitkä reissu, sittemmin perinteeksi muodostunut kesäpurjehdus Virroille. Vuodesta 1930 lähtien Laivue keräsi rahaa kalustonsa rahoittamiseen Joulupukkipalvelulla, joka tiettävästi oli ensimmäinen Suomessa toiminut joulupukkipalvelu.

Sudenpentuosasto Kotkiin perustettiin vuonna 1924, ensimmäisenä Tampereella. Baden-Powellin brittikirjailija Rudyard Kiplingin viidakkokirjasta lainaama sudenpentu-nimitys korvattiin kuitenkin Suomessa 1940-luvun kansallishenkisessä puuskassa Kolkkapoika-nimitykseksi. Nimi tarkoitti alunperin metsästäjän apupoikaa, joka haki takaisin oravanmetsästyksessä ammutut tylpät kolkka-nuolet takaisin metsästäjän käyttöön. Samaan aikaan vanha järjestö-nimitys korvattiin lippukunta-sanalla muinaisten Ruotsin armeijan ratsuväkiosastojen mukaan. Myöhemmin sudenpentu-nimitys on otettu uudelleen käyttöön.

Kotkien soittokunta perustettiin vuonna 1927 Toivo Katajan aloitteesta. Malli toiminnalle saatiin Turun NMKY:n Auran Tähtipojat-lippukunnan torvisoittokunnasta. Soittokunnan johtajaksi ryhtynyt Kalle Leiniä toimi virassaan aina vuoteen 1952 saakka. Torvisoittokunta teki lippukuntaa kuuluisaksi lukuisilla esiintymisillään partiojuhlissa ja suurleireillä. Nykyajasta poiketen toiminnalle oli pitkään tyypillistä se, että soittokunnan jäsenet olivat nuoria ja harrastivat Kotkissa aktiivisesti myös tavallista partiotoimintaa vartiolaisina tai johtajina.

Varsinaiseen partiopoikatoiminta suuntautui Kotkissa ns. kovaan partiointiin lukuisine retkineen, vaelluksineen, leireineen, kilpailuineen ja urheiluineen. Vartiojärjestelmää eli vartionjohtajien ja poikien omaa päätöksentekoa ja toimintaa sovellettiin pitkälle. Partiopoikaosasto jakaantui vuonna 1933 erillisiin osastoihin poikien harrastusten pohjalta.

Jäsenmäärä olikin kasvanut liian suureksi suoraan hallintoon, ja ajoittain monet partiopoikaosastot toimivat kuin itsenäiset lippukunnat omien johtajiensa johdolla. Partiopoikaosastoja olivat polkupyörillä suurleireillekin retkeilyt Kevytosasto, Samoiluosasto, Pioneeriosasto ja Viestiosasto. Osastojen itsenäisyydestä huolimatta yhteinen Kotkahenki yhdisti lippukunnan kaikkia jäseniä. Useimmiten osastojen toiminta oli itsenäistä ja vakaata, mutta esimerkiksi Melojat-osaston toiminta jäi vain muutaman vuoden mittaiseksi. Vuonna 1932 toiminta siirtyi Hämeenkadulta Hämeenpuisto 14:n NMKY:n Puisto-Emmauksen puutaloon eli Pamaukseen.

Säännöllisen veripalvelutoiminnan alkuna oli Kotkien entisen Laivueen johtajan Toivo ”Topi” Katajan aloitteesta vuonna 1935 perustettu Partiolaisten Veriliitto. Totuuden nimissä on kuitenkin kerrottava että tuolloin Topi Kataja oli jo muuttanut Helsinkiin ja toimi aktiivisesti Töölön Siniset lippukunnassa.

Sininen, kristillinen, erähenkinen, kansainvälinen

Vuodesta 1919 lähtien oli partiotoimintaa Suomessa harrastettu kolmessa eri valtakunnallisessa keskusliitossa, joista suurin oli Suomalainen Partioliitto SPL. Kotkatkin liittyi perustamisensa jälkeen tähän liittoon. Tyttö- ja poikapartiolaiset erosivat omiksi jaostoiksi 1930-luvun alussa. Hajaannus lisääntyi, kun vuonna 1931 NMKY:n partiolaiset erosivat Suomalaisesta Partiopoikaliitosta ja perustivat oman Suomen NMKY:n Partioliittonsa, jonka nimeksi vuonna 1937 muutettiin Siniset partiopojat.

Kotkatkin liittyivät luonnollisesti uuteen NMKY:n liittoon, josta jo alusta lähtien käytettiin liiton omaksuman partiopaitavärin muukaan nimitystä siniset partiolaiset. Monelle nykykotkalle lieneekin yllätys tietää, että sinisen liiton perustamisesta lähtien aina toiseen maailmansotaan ja liittojen yhdistymiseen saakka Kotkissa käytettiin sinistä partiopaitaa.

NMKY:n oma partioliitto oli perustettu koska NMKY-lippukunnissa oli koettu että SPL:ssä uskonnollinen kasvatus jäi liian vähäiseksi. Kotkissakin koettiin uskonnollinen kasvatus tärkeäksi. Kaikissa lippukunnan tilaisuuksissa oli hartaushetkiä ja leireillä pidettiin aamu- ja iltahartausten ja jumalanpalvelusten lisäksi päivittäisiä raamattutunteja. Lippukunta kävi vuosittain useita kertoja yhdessä kirkossa. Kotkien johtajat olivat olleet oman liiton perustamista vastaan. Hämeen partiopoikapiirissä NMKY:n ja seurakuntien "siniset" ja Suomalaisen partiopoikaliiton "ruskeat" lippukunnat toimivatkin jatkuvasti tiiviissä yhteistyössä erillisistä keskusliitoista huolimatta.

Kristillisyyteen liittyi voimakas erähenkisyys. Vuonna 1929 lippukunta piti ensimmäisen leirinsä Ruoveden Niinisaaressa, jossa sittemmin on pidetty kymmenittäin legendaarisia kesäleirejä. Ensimmäisellä Niinisaaren leirille osallistui 40 Kotkaa, ja siellä myös ideoitiin ja koekäytettiin partiolaisten ensimmäistä telttasaunaa. Idean telttasaunaan Kotkien johtajat olivat saaneet idean lappalaisten kotasaunoista.

Leiri- ja retkeilytaitojaan Kotkat esitti tamperelaisille vuosittaisilla leiripäivillään, joita järjestettiin Pyynikillä vuodesta 1929 lähtien. Leiripäivien avulla lippukunta hankki mainetta ja rahaa, sillä päivät olivat myös tärkeä varainhankinnan muoto. Ensimmäisillä leiripäivillä 1929 Kotkilla oli erityistä aihetta juhliin, koska samana vuonna Kotkat oli voittanut Suomalaisen partioliiton partiokuntoisuuskilpailun 1. palkinnon.

Vaikka maailmansotien välisen partiotoiminnan voikin Suomessa nähdä olleen osa voimakkaan kansallishenkistä maanpuolustuksen harjoittelua, oli Kotkissa partioiville pojille mahdollista myös matkustaa ulkomaisille partioleireille. Jo vuonna 1921 vieraili SPL:n matkalla Virossa yhdeksän Kotkaa. Kööpenhaminan Jamboreella 1924 oli mukana vain yksi Kotka, lippukunnanjohtaja Böök, mutta esimerkiksi seuraavalla Jamboreella vuonna 1929 Englannin Arrow Parkissa Kotkia oli jo kuusitoista.

Jamboreille ja muille ulkomailla järjestetyille leireille on osallistuttu säännöllisesti koko lippukunnan toiminnan ajan. Kotkien aikaista ja voimakasta kansainvälisen leiritoiminana alkua selittää osaltaan se, että Böök toimi eri partioliittoja yhdistävän Suomen partiopoikien kansainvälisenä sihteerinä ja saattoi näin kannustaa poikia osallistumaan taloudellisesti raskaille ulkomaanmatkoille.

Sota-ajan rasitukset

Normaalin partiotoiminnan keskeytti marraskuussa 1939 alkanut talvisota. Säännöllinen toiminta oli lakannut jo lokakuussa kun valtaosa partiojohtajista oli kutsuttu ns. ylimääräisiin harjoituksiin. Kaikki lippukunnan partiokalusto soittokunnan torvia myöten luovutettiin armeijalle. Puisto-Emmauksen talo, silloin vielä vanha puinen rakennus, luovutettiin niin ikään valtion käyttöön. Pamaukseen tuli pukutehdas, ja osia siitä toimi myöhemmin myös evakkojen asuntona. Sota-ajan poikkeuslait määräsivät kaikki yli 15-vuotiaat kotirintamalla pakollisen työvelvollisuuden piiriin. Myöhemmin jatkosodan aikana yli 16-vuotiaita poikia koulutettiin ahkerasti armeijan koulutuskeskuksissa ensiapu-, lähetti-, palonsuojelu- ja kaasusuojelutehtäviin.

Vuoden 1943 alussa jatkosodan aikana vartioiden ja laumojen toimintaa heräteltiin uudelleen. Tämä oli mahdollista, koska kaksi lippukunnan partiojohtajaa, Eero "Moto" Autere ja Kauko Uusiniemi, toimivat sodan aikana Tampereella sotateollisuuden palveluksessa ja saattoivat näin ohjata myös poikien partiotoimintaa. Lisäksi rintamalla palvellut Jaakko "Haksi" Hakala oli jatkuvassa kirjeyhteydessä lippukuntaan. Sota-aikana Autere toimi käytännössä lippukunnan johtajana ja Uusiniemi laivueen ja koko lippukunnan talkootoiminnan johtajana.

Sota-ajan toiminta koostui erilaisista talkootöistä. Partiolaiset esimerkiksi keräsivät erilaisia teollisuuden käyttämiä materiaaleja, tekivät polttopuita mottitalkoissa ja keräsivät marjoja. Tämän lisäksi Kotkissa tehtiin myös tavallisia retkiä ja pidettiin vartioiden ja sudenpentulaumojen kokouksia. Syksyllä 1943 toiminnassa oli jo kuusi vartiota ja sudenpentuosasto. Kuukausittaisessa veljesillassa vieraili usein joku rintamalta kotikäynnillä oleva Kotkien jäsen. Kokouksia pidettiin mm. Pamauksen ullakolla, jossa talvisin tuli hyvin kylmä. Kun polttopuista oli pulaa tehtiin tulet "klapu mieheen" -periaatteella jokaisen tuodessa yhden polttopuun mukanaan.

Kesinä 1943 ja 1944 järjestettiin Niinisaaressa suuria talkooleirejä, joiden ohjelma koostui Mommossa ja muissa lähitaloissa tehdystä talkootyöstä. Vuoden 1943 leiri kesti kokonaista kaksi kuukautta. Laivue puolestaan järjesti omien retkiensä ohessa purjehdusretkiä sotasairaaloiden potilaille.

Sodissa kaatui kaikkiaan 42 Kotkaa. Kaatuneiden nimet on kaiverrettu lippukunnan sankaritauluun, joka sijaitsee NMKY:n toimiston kokoushuoneen seinällä. Kaksi lippukunnan jäsentä palkittiin armeijan korkein kunniamerkein: Eero Kivelälle ja Unto Oksalalle myönnettiin II luokan Mannerheim-ristit.

Vuonna 1941 välirauhan aikana erilliset partiopoikaliitot yhdistyivät Suomen Partiopoikien järjestöksi (SPJ). SPJ määritti jäsenilleen partiopaidan väriksi ruskean, paitsi vesipartiolaisilla, joiden tuli käyttää sinistä paitaa. SPJ:n määrittelemät paitavärit ovat jääneet Kotkilla pysyvään käyttöön. Sota-aikana uusia paitoja tuskin kuitenkaan hankittiin. Pula- ja säännöstelytaloutta koettiin Suomessa 50-luvun puoliväliin saakka, ja partiopaitojen värikirjo saattoi kangaspulan vallitessa olla melkoinen.

Uusi kukoistus - jako veljesjoukkoihin

Sodan loputtua lippukunnan toiminta ja jäsenmäärä nousivat nopeasti uuteen kukoistukseen. Vuoden 1945 lopulla lippukunnassa toimi jo viisitoista eri toimintaryhmää ja niissä 165 poikaa, ja vuonna 1950 ryhmiä oli kahdeksantoista, joissa 217 poikaa. Jäsenmäärä pysyi tasaisen korkeana ja huippuvuosina 1955 ja 1968 aktiivisten partiopoikien jäsenmäärä oli noin kolmesataa.

Uudeksi lippukunnanjohtajaksi valittiin vuonna 1948 Väinö Arjanne. Lippukunnan kehittämisessä sodan jälkeen toimivat Arjanteen rinnalla aktiivisesti NMKY:n nuorisosihteerinä toiminut Jaakko Saarnijoki ja hänen toimintaansa jatkanut Pentti Pajamaa. Jaakko Saarijoen johdolla lippukunnalle kehitettiin Vanhat Kotkat - tukirengas. Myös vuonna 1953 NMKY:n sihteerinä aloittanut Väinö Ryyppö oli innokas partiomies.

Vuonna 1950 lippukunnan 30-vuotisjuhlissa tukirenkaan toiminta tuli näyttävästi ilmi, kun Vanhat Kotkat lahjoittivat lippukunnalle Vehmaisissa sijaitsevan Tampereen hiihtoseuran vanhan hirsimajan. Maja jouduttiin jatkuvan ilkivallan ja ylläpitovaikeuksien vuoksi myymään kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuonna 1954 Kotkissa tehtiin mittava organisaation muutos: lippukunta jaettiin itsenäisiin veljesjoukkoihin, jotka pääosin toimivat kuin itsenäiset pikkulippukunnat. Organisaatiomuutokseen oli kaksi syytä: ensinnäkin lippukunnan jäsenmäärä oli paisunut niin suureksi, että hallinto oli helpompi hoitaa pienemmissä osissa. Käytännön syy oli se, että vuosina 1956-57 vanha puinen Pamaus purettiin ja paikalle rakennettiin nykyinen kivitalo.

Veljesjoukot: I, II, III, IV, Laivue ja Soittokunta, toimivat rakennustöiden ajan hajaantuneina eri puolelle keskustaa. Kokoontumispaikkoja olivat mm. Ratinanlinna, VPK:n talo ja Kaupunkilähetyksen tilat Tammelassa Vellamonkadulla. Johtajina veljesjoukoilla toimivat Eero Autere, Erkki Louhivaara, Aimo Riikonen, Olli Solja, Pentti Niiranen ja Väinö Ryyppö.

Osalle veljesjoukoista ehti muodostua omia tapoja ja perinteitäkin. Esimerkiksi Eero Autereen johtama veljesjoukko Erä-kotkat toimi kuin oma itsenäinen lippukuntansa. Sillä oli yli sata jäsentä, kolme osastoa ja kaksi sudenpentulaumaa ja vuotuisia yhteisiä retkiä ja muita tapahtumia.

Uusi Puisto-Emmaus valmistui vuonna 1957, ja toiminta keskittyi taas sinne. Seuraavana vuonna palattiin hallinnossa vanhaan osastojakoon. Uudeksi lippukunnanjohtajaksi valittiin 1959 Erkki "Eka" Louhivaara. Toinen pitkäaikainen tärkeä partiojohtaja Eero "Moto" Autere palkattiin 1960 NMKY:n partiosihteeriksi ja Kotkien osapäiväiseksi toimistonhoitajaksi. Motoa muisteltiin pitkään "poikien vanhempana veljenä", jonka puoleen kaikkien oli helppo kääntyä. Louhivaaran kausi lippukunnan johdossa kesti vuoteen 1973, jolloin uudeksi lippukunnanjohtajaksi valittiin Olavi J. Koivisto.

Vuonna 1960 vihittiin käyttöön lippukunnan uusi lippu - vanha oli kulunut lähes puhki 40 vuoden kovan käytön jälkeen. Uuden lipun suunnitteli lippukunnanjohtaja Louhivaara. Vuonna 1960 käyttöön otettu lippu on sekin kestänyt 40 vuotta, vuonna 2000 otettiin käyttöön uusi, samanlainen lippu. Myös muut lippukunnan tunnukset - lupauksenantomerkki, pöytäviiri ja Kotkien omat ansiomerkit - ovat samalta ajalta ja Louhivaaran suunnittelemia.

Partiotaitokilpailujen ykköslippukunta ja muuta toimintaa

Lippukunnan kesäleirit järjestettiin aina vuoteen 1979 asti säännöllisesti Niinisaaressa. Tämän jälkeen saaresta oltiin maaston kulumisen vuoksi omistajien pyynnöstä poissa aina vuoteen 1987 saakka. Sittemmin leirit on vaellus- ja suurleirivuosia lukuunottamatta taas järjestetty Niinisaaressa. Kesäleirit ovat olleet vuosittaisen toiminnan kohokohtia.

Aikaisemmin Niinisaaren perinteisiin kuului, että vanhat Kotkat kokoontuivat vuosittain vierailemaan Niinisaareen, ja esimerkiksi vuoden 1969 leirillä mainitaan vierailleen 600-700 henkilöä. Tapa harveni 1990-luvulla, ja suurin osa leirien vierailijoista on ollut leiriläisten vanhempia. Lippukunta on lähes poikkeuksetta osallistunut myös piirin ja keskusjärjestöjen suurleireille.

Ensimmäisen talvileirinsä lippukunta oli järjestänyt jo vuonna 1934 Ylöjärvellä, mutta säännölliseksi talvileirien järjestäminen tuli vasta 70- luvulla. Tuolloin useimmat leirit pidettiin Osatun kämpällä Orivedellä. Vuodesta 1983 lähtien leirit on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta pidetty Lylyssä, Kalliojärven kämpällä. Talvileirit ovat 90-luvulla muodostuneet kesäleirien ohella suuriksi koko lippukuntaa yhdistäviksi tapahtumiksi.

Talviretkeilyä lippukunnassa oli toki harrastettu aikaisemminkin. Vaeltajatoiminta ja vaellukset Lappiin alkoivat jo 1950-luvulla, mistä lähtien niitä on järjestetty säännöllisesti. Varsinaista erillistä vaeltajajoukkoa lippukuntaan ei ole koskaan muodostunut, vaan vaeltajat ovat olleet vartioiden ja osastojen johtajia. Toinen 1950-luvulla alkanut toiminnan muoto on pukkiparaati, joita vuodesta 1951 lähtien on järjestetty lähes joka vuosi.

Ensimmäiset nykyisenkaltaiset partiotaitomestaruuskilpailut käytiin Kangasalla vuonna 1945. Aikaisemminkin partiolaiset olivat toki kilpailleet, mutta kilpailuja oli käyty lippukunnan sisällä tai piirin laajuisesti erillisissä urheilulajeissa ja muissa taidoissa. Kotkien Harmaa haukka - kilpailuvartio käynnisti vuonna 1954 nykyisinkin jatkuvan perinteen Leon Lenkin eli kansallisen vaativan partiotaitokilpailun järjestämisestä. Kotkat ovat perinteisesti järjestäneet Leo R. Böökin mukaan nimetyn Leon Lenkin viiden vuoden välein.

Kotkista tuli Hämeen partiopiirin ja koko Suomen menestyksekkäin lippukunta partiotaitokilpailuissa. Vuosilta 1945-1994 tehty tilasto osoittaa Kotkavartioiden sijoittuneen mitaleille Suomenmestaruuskilpailuissa mainittuna aikana yhteensä 73 kertaa, mistä määrästä kultamitaleja oli peräti 30. Toisella sijalla ollet Turun Metsänkävijät olivat saalistaneet vain 37 mitalisijaa, joista 16 oli kultaisia. Vastaavasti Hämeen partiolaisten kilpailujen yleismestaruus on lähes kaikkina vuosina voitettu Kotkille ja kaikki kiertopalkinnot ovat jääneet viidellä kiinnityksellä Kotkien palkintokaappiin.

Laivue ja Puhallinorkesterit

Laivue siirtyi toiminnassaan nykyaikaan vuonna 1950, kun se hankki ensimmäiset haiveneet Myrskykotkan ja Näsikotkan. Veneiden määrä on sittemmin vaihdellut kahdesta neljään ja laivueen jäsenmäärä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen. Laivueen veneet purjehtivat Näsijärven pursiseuran lipun alla ja yhteistyö seuran kanssa on ollut kiinteää. Laivueen johtajat vaihtuivat kohtalaisen usein, eikä tässä ole mahdollista antaa kuvaa heistä kaikista.

Vuonna 1965 Laivue vuokrasi Näsijärveltä Säynässaaret tukikohdakseen, ja saarille rakennettiin myös saunakämppä. Kämpästä jouduttiin luopumaan 80-luvun loppupuolella. Kilpailutoiminta oli aktiivista ja vuosittain tärkeimpänä tapahtumana järjestettiin Pitkä reissu. Taloudellisesti vuoden tärkein tapahtuma oli edelleen toimiva joulupukkipalvelu, jota Laivueessa leikillisesti kutsuttiin Pitkäksi resuksi. Vuonna 1972 perustettiin Laivueen Tuki ry, jonka tarkoituksena on ollut tukea Laivueen toimintaa taloudellisesti. Laivueen toiminta pysyi ja on edelleen pysynyt melko itsenäisenä muuhun lippukuntaan nähden.

Soittokunnan, joka nyt kutsui itseään oikeutetusti Puhallinorkesteriksi, johtajaksi valittiin vuonna 1952 Rauni Lehtonen. Hänen jälkeensä johdossa toimi pitkään mm. Veikko Kuusi. Yhtenäiset esiintymisasut puhaltajille hankittiin vuonna 1958. Puhallinorkesteri jatkoi menestyksekkäitä esiintymisiään Tampereella ja järjesti myös useita soittomatkoja Eurooppaan. Harjoitushuoneet vaihtuivat usein, kunnes orkesteri kotiutui kaupungilta vuokrattuun harjoitushuoneeseen Frenckellin alueella.

Aktiivitoiminnan jättäneille soittajille tarkoitettu Tampereen Kotkien Weteraanisoittajat perustettiin vuonna 1975. Weteraanisoittajien tärkeimpänä puuhamiehenä on toiminut Lauri Lumme. Vuonna 1977 perusti puhallinorkesteri suojiinsa nuoriso-orkesteri Novice Bändin, jonka kouluttajana toimi alkuaikoina Heikki Leimu.

Hämäläinen partiovaikuttaja

Tampereen Kotkien historiaa ei voi kirjoittaa tarkastelematta sitä vaikutusta, mikä Kotkilla on ollut koko Hämäläiseen ja Suomalaiseen partiotoimintaan. Lukuisien lippukunnan partiojohtajien aktiivisen piiritoiminnan kautta Tampereen Kotkat on ollut keskeinen hämäläinen partiovaikuttaja.

Lippukunnan perustaja Böök oli vaikuttajista keskeisin. Hän toimi 28 lpkj-vuoden lisäksi Hämeen partiopoikapiirin johtajana vuosien 1921 ja 1963 välillä yhteensä 35 vuoden ajan. Lisäksi Böök toimi SPL:n liittoneuvostossa ja Sinisten partiopoikien varajohtajana, oli mukana SPJ:n perustamisessa vuonna 1941 ja toimi vuosia Suomalaisten partiopoikien kansainvälisenä kirjeenvaihtajana.

Väinö Arjanne oli lähes yhtä aktiivinen. Hän toimi kymmenen lpkj-vuoden lisäksi vuosikymmeniä Hämeen piiritoimikunnassa, varajohtajana ja johtajanakin kahden vuoden ajan. Arjanne toimi lisäksi Sinisten partiopoikien hallituksessa vuosina 1927-1945 ja sinisten partiopoikien piirinjohtajana. Tampereen paikallisneuvoston puheenjohtajana hän toimi vuosina 1938-1954, ja hänet valittiin myös vuonna 1964 perustetun Tampereen Partiolaisten puheenjohtajaksi. Vännän rooli partiokaupan perustamisessa oli suuri.

Kolmas aktiivinen piiritoimija oli Leuto Lumme. Hän toimi vuodet 1964-1970 Hämeen piirinjohtajana ja tätä ennen piirin palkattuna piiriohjaajana. Leuto Lummetta on luonnehdittu Lapinhämeen leirikeskuksen isäksi. Hän oli aktiivinen myös keskusjärjestötasolla.

Useat aktiiviset piirissä ja muissa luottamustoimissa toimineet partiojohtajat jäävät tässä yhteydessä valitettavasti mainitsematta. Yleisesti voidaan todeta, että 1970- ja 1980- luvuilla Kotkia toimi piirin luottamustoimissa hieman vähemmän, mutta 80-luvun lopulta lähtien Kotkat on noussut taas piirin johtavaksi vastuunkantajaksi. Esimerkiksi vuonna 2000 piirin korkeissa viroissa toimivat Kotkista Jarkko Mäkinen piirinjohtajana, Jari Nurmilo hallituksen jäsenenä, Lauri Lumme HP:n toimitusjohtajana, Pertti Arjanne Hämeen Partiosäätiön puheenjohtajana ja Mai-Britt Hannus säätiön hallituksen jäsenenä, Petteri Lavikko kilpailujaoston puheenjohtajana ja Ville Vuorisalmi TP:n alueohjaajana.

Nuorten johtajien kausi

Olavi J. Koiviston kausi lippukunnan johdossa päättyi vuoteen 1978. Seuraajaksi valittiin Pertti Arjanne, Väinö Arjanteen pojanpoika. Vuonna 1979 lippukunta vietti viidettäkymmenettä perättäistä leiriään Niinisaaressa. Lippukunnan toimintaa tuki 1970-luvulla tukenut vuonna 1971 perustettu vanhoista Kotkista koostuva Kiltakotkat. Kiltakotkien toiminta hiipui 80-luvulla.

Seitsemänkymmentälukua on pidetty jonkinlaisena murros- ja lamakautena suomalaisessa partioliikkeessä. Ajan yhteiskunnallinen ajattelu ei suosinut perinteitä tihkuvaa partioliikettä. Samaan aikaan valtava muuttoliike suuntautui uusille esikaupunkialueille. Kaupunkikeskustat, perinteisten lippukuntien toiminta-alueet, tyhjenivät lapsiperheistä. Kotkienkin jäsenmäärä kääntyi laskuun.

Lippukunta pysyi kuitenkin elinvoimaisena ja suurena. Jäsenmäärä ei alittanut 150 jäsenen rajaa. Vuonna 1977 Kotkat saavutti kuuluisuutta kivireenvedon maailmanennätyksellä. Hämeenkadulla kymmenen Kotkaa veti 312 kiloa painavaa kivirekeä yli kilometrin matkan. Reen koristuksena istui itse Kotkatunturin Joulupukki.

Partioliike muuttui myös sisäisesti. Tytöt ja pojat yhdistivät toimintansa nykyiseksi Suomen Partiolaiset - Finlands Scouter ry:ksi 1972 (SP). Vanha partiolaki korvattiin avoimemmilla partioihanteilla. SP tuotti uusia ohjelmia lippukuntien käyttöön, mutta ne eivät miellyttäneet monia lippukuntia. Kotkissakin käytettiin ns. perinteistä ruskeaa eräohjelmaa pitkälle 1980-luvulle.

1970- ja 80-luvun vaihdetta voidaan pitää jonkinlaisen uuden ajan alkuna lippukunnassa. Uudet lippukunnanjohtajat Pertti Arjanne (lpkj:na 1979-1986), Jarkko Mäkinen (1987-1993), Ville Vuorisalmi (1994 - 1998) ja Kalle Martikainen (1999-) astuivat palvelukseen huomattavasti nuorempana kuin mitä Kotkissa oli ollut tapana. Vanhempien johtajapolvien yhteys lippukuntaan heikkeni hiljalleen. Eri vartio-osastojen toiminta läheni toisiaan 80- luvulla alkaneen kehityksen seurauksena.

Toisaalta lippukunnan toimintaympäristö muuttui. Lippukunnan pojat olivat yhä enenevässä määrin kotoisin kaupungin esikaupunkialueelta, ja tulivat Kotkiin joko lippukunnan hyvän maineen tai isiensä, entisten Kotkien, ohjaamina. Nuorten harrastusmahdollisuudet moninkertaistuivat, ja Kotkat joutui ja joutuu kamppailemaan nuorten vapaa-ajan vietosta mitä erilaisempien muiden harrastusten kanssa. Tiedotus ja viestintä muuttuivat entistä tärkeämmiksi. Epäsäännöllisesti 70-luvun lopulla ilmestynyt Kiljukotka muuttui säännöllisesti neljä kertaa vuodessa ilmestyväksi lippukunnan lehdeksi vuonna 1983. Vuorisalmen ja Martikaisen johtajakausilla lippukunnanjohtajat ovat ohjanneet aatteellista toimintaa Kiljukotkan lpkj:n palstalla.

NMKY:n taloudellisen tilanteen heikkeneminen pakotti lippukunnan uuteen tilanteeseen vuonna 1993. Aikaisemmin NMKY:n palkkaamat työntekijät, viimeisimpinä Ari Vesanto (1981-87) ja Jari Juhola (1985-93), olivat kantaneet suuren vastuun lippukunnan toiminnasta. Työntekijämäärän vähennyksen seurauksena lähes kaikki tehtävät siirtyivät nuorten johtajien vastuulle. Samaan aikaan lippukuntaan yritettiin perustaa partiopoikien vanhemmista ja vanhoista Kotkista koostuvaa tukiryhmää. Yritys epäonnistui kun sopivia vetäjiä ei toiminnalle löytynyt.

Toimintaympäristön muutos ja johtajien nuoruus ei kuitenkaan merkinnyt toiminnan hiipumista. Lippukunnan kilpailumenestys on ollut jatkuvasti huimaa. Lähes vakiintuneiksi toimintamuodoiksi ovat muodostuneet Erävaelluksen SM-kisat ja suunnistaminen Jukolan viestissä, jossa parhaimmillaan on ollut kolme Kotkajoukkuetta. Vaellus-, leiri- ja retkitoiminta on ollut vilkasta. Vuonna 1994 siirryttiin käyttämään uutta SP:n ohjelmaa vartioiden ja sudenpentulaumojen toiminnassa.

Lyhyenä yhteenvetona Kotkien tähänastisesta historiasta voi sanoa, että Kotkat on ollut ja on edelleen Tampereen merkittävin partiolippukunta. Toiminnan vahvuuden on saanut aikaan lukuisten johtajasukupolvien uhrautuvainen työ lippukunnan hyväksi, lippukunnan omien perinteiden voima sekä rohkea uskallus uudistaa toimintaa. Luja usko partioaatteeseen siivittäköön toimintaa myös eteenpäin.

Lähteet

• "Nouse, nuori veikko" Partiojärjestö Tampereen Kotkain 10-vuotisjuhlajulkaisu 1920–1930
• "Kerran Kotka - Aina Kotka" Partiolippukunta Tampereen Kotkien polulta 1920-1950
• Tampereen Kotkat 1920–1970
• Tampereen Kotkat 1920–1980
• Tampereen Kotkat 1920–1990
• Tampereen Kotkat 75 vuotta
• Tampereen Kotkat 1920–2000
• Hämeen heimoa etsimässä : Hämäläisen partiopiiritoiminnan historia I, Riitta Tanninen, ISBN 952-90-8242-8 (1998)
• Ilveskansan jäljillä : Hämäläisen partiopiiritoiminnan historia II 1997)
• Pojat partiossa – Pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia (1994)
• Tampereen NMKY:n historiikkiä vuodelta 1989

Tekstin pohjana on käytetty Ville Vuorisalmen artikkelia Tampereen Kotkien juhlajulkaisusta vuodelta 2000