Tonttujen tarina

PartioWikistä

Tarina Anni Collanin Partiotyttöjen opas -kirjan mukaan (3. painos, 1929). Katso alkuperäinen Brownie-versio: Tonttusatu

Tonttujen tarina

Huu-huu-u-huu! - Vanha, kunnianarvoisa tarhapöllö istui oksallaan vienossa kuunvalossa, huhuillen tätä huutoa hiljaa itsekseen.

Se oli lämpöinen, pehmeä, vanha olento suuren suurine, syvine silmineen, jotka voivat nähdä pimeydenkin läpi, ja vaikka monet ihmiset hiukan pelkäsivät sitä, oli se todella peräti hyväntahtoinen ja täynnä suopeutta ja leikillisyyttä. Se ymmärsi pilaa, ja sen huu-huu-u-huu-huuto väreili ilmassa pulppuavan nauruna.

Pienessä talossa lähistöllä asui köyhä mies vaimonsa ja kahden lapsensa, Tuomon ja Liisan kanssa; ja koska äiti rakasti molempia lapsiaan, ojensi hän heitä alinomaa, kun he olivat laiskoja, huolimattomia ja epäsiistejä. Heidän oli tapana riehua huoneissa kirkuen ja kujeillen, kaataen huonekalut, rikkoen saviastiat, turmellen vaatteensa ja tavallisesti aiheuttaen itselleen vain harmia. Niin kauan kuin heillä oli hauskaa, eivät he milloinkaan ajatelleet, millaisena rasituksena he olivat muille ihmisille.

Silloin kertoi äiti eräänä päivänä heille, kuinka erilaista talossa oli ollut menneinä vuosina, kun Tontut olivat oleskelleet siellä.

  • "Tontut, mitä ne ovat?", kysyivät he.
  • "Tontut", vastasi äiti, "ovat pienenpieniä haltioita, joko poikia tai tyttöjä, jotka tulivat taloon, ennen kuin kukaan oli noussut makuulta, lakaisivat lieden ja sytyttivät tulen, ammensivat veden ja valmistivat aamiaisen. Tontut siistivät huoneet ja kitkivät puutarhan, kiilloittivat kengät ja korjasivat pois lasten vaatteet. He tekivät kaikenlaista hyödyllistä työtä, mutta kukaan ei milloinkaan nähnyt heitä. He pujahtivat aina tiehensä, ennen kuin talonväki nousi, mutta he olivat jokaiselle mitä suurin siunaus. Kaikki olivat onnellisia, ja koti oli hohtava ja puhdas."

Nyt Tuomo ja Liisa halusivat tietää, miten he saisivat jonkun Tontun tulemaan heidän taloonsa apulaiseksi ja siten vapauttamaan heidät toimittamasta niin monia ikäviä askareita, joilla heidän isänsä ja äitinsä aina vaivasivat heitä.

He pyysivät äitiä kertomaan heille, miten he voisivat löytää Tontun, ja hän kertoi, että parasta oli mennä tapaamaan vanhaa, viisasta pöllöä ja kysyä häneltä, sillä hän tiesi kaikki, mikä koski haltioita, ja voisi kertoa heille, mistä Tonttua oli etsittävä.

Niinpä lähtivät siis molemmat lapset hämärän tultua metsään etsimään tarhapöllöä. Tuomo johti alussa kulkua rohkeasti, mutta kun polku hiljaisessa metsässä kävi yhä synkemmäksi, alkoi hän jäädä jäljelle. Mutta Liisa oli innokas saamaan tietoja Tontusta, ja vaikka hän oli levoton, ei hän tahtonut suostua takaisin kääntymään, vaan tunkeutui yhä eteenpäin taluttaen veljeään perässään.

Äkkiä he kuulivat pöllön kammottavan huu-u-huu-huudon puitten keskeltä. Se kuulosti niin yliluonnolliselta ja salaperäiseltä, että he pysähtyivät hetkeksi, ja heidän teki mieli kääntyä ja livistää takaisin kotiin. Mutta jälleen Liisa ajatteli, että he saisivat tilaisuuden oppia tuntemaan Tonttuja, joten hän pysyi lujana, ja kuullessaan uudelleen pöllön äänen, joka kuulosti ystävällisemmältä, kun he tottuivat siihen, hän eteni jälleen ja tuli äkkiä puun luo, jonka oksalla pöllö istui.

  • "Pöllö-muori, Pöllö-muori, me olemme tulleet tapaamaan sinua", kuiskasi hän.
  • "Uu, huu-huu, hauskaa kuulla. Kiivetkää puuhun, kultaseni, ja tulkaa istumaan luokseni tälle oksalle."

He tekivät niin, ja kyyristyivät likelle linnun pehmeää lämpöistä höyhenpukua ja kertoivat sitten hänelle huolistaan, miten heitä vaivattiin tekemään työtä, kun he tahtoivat leikkiä, ja miten he olivat kuulleet Tontuista ja halusivat saada yhden sellaisen asumaan taloonsa ja tekemään askareet heidän puolestaan.

  • "Uu-huu-huu, huu-huu-huu-huu", nauroi pöllö, "näettehän tuon lammikon tuolla alhaalla. Menkää sen pohjoispuolelle, kun kuu on punertava ja kirkas, kääntykää sitten kolme kertaa ympäri ja sanokaa:
Käännyn ja pyörin, - nyt kuva näytä, lampeni. Katselin veteen ja näin siellä...

Saadaksenne säkeen viimeisen sanan, katsokaa alas veteen ja siellä näette Tontun, ja sen nimi, jota toivotte, päättää säkeen."

Senpä vuoksi Liisa meni lammelle heti, kun kuu oli noussut, kääntyi kolme kertaa ympäti ja huudahti:

"Käännyn ja pyörin, - nyt kuva näytä, lampeni. Katselin veteen ja näin siellä..."

Mutta kun hän katsoi lampeen, ei hän nähnyt mitään, lukuunottamatta omaa peilikuvaansa. Hän meni siis takaisin pöllön luo ja kertoi, ettei ollut nähnyt vedessä ketään muuta kuin itsensä, juuri kun hän oli toivonut löytävänsä Tontun, joka tulisi taloon ja tekisi kaiken työn.

Silloin pöllö sanoi: "Etkö nähnyt ketään, jonka nimi päättäisi sinulle antamani säkeen".

Liisa sanoi: "En ketään".

Pöllö-muori kysyi: "Kenet näit vedessä?"

Liisa vastasi: "En muita kuin itseni."

Silloin Pöllö-muori sanoi: "Eikö sana itseni päättäisi säettä?"

Ja Liisa ajatteli säettä: Käännyn ja pyörin, - nyt kuva näytä, lampeni. Katselin veteen ja näin siellä itseni. "Mutta enhän minä ole Tonttu."

Pöllö-muori vastasi: "Ei, mutta sinä voit tulla sellaiseksi, jos koetat. Olet pystyvä ja toimelias pieni tyttö. Voisit lakaista lattian, olet kyllin näppärä panemaan puut uuniin ja sytyttämään ne; voisit täyttää kattilan ja panna sen kiehumaan, voisit siistiä huoneen ja kattaa aamiaispöydän; voisit valmistaa vuoteesi ja puhdistaa kenkäsi ja kääriä kokoon vaatteesi. Sinä voisit tehdä kaiken tämän, ennen kuin kukaan muu on jalkeilla, niin että isä ja äiti ajattelisivat, että haltiat ovat olleet työskentelemässä talossa."

Siten talossa asuva pikkuväki on Tonttuja ja tekee siellä hyviä töitä.

Taloissa on usein pientä väkeä, joka on vain vaivaksi, ja niitä sanotaan Peikoiksi. He ovat oikeita pieniä pahilaisia. Kun ihmiset haluavat olla rauhassa kirjoittaakseen tai lukeakseen tai tuntevat itsensä sairaiksi ja väsyneiksi, alkavat Peikot kirkua ja huutaa ja ryntäävät paikalle.

Kun talo on puhdas ja siisti, tulevat he ja mullistavat kaikki, ryvettäen paikat likaisilla kengillään, rikkoen huonekaluja ja astioita ja jättäen kaikki epäsiistinä muille ihmisille puhdistettavaksi. He ovat itse laiskoja, eivätkä tee mitään auttaakseen vanhempiaan. Peikot ovat pelottavia olentoja, ihan erilaisia kuin Tontut. Mutta Tontut eivät ole todella haltioita. He ovat aivan tavallisia, talossa asuvia poikia ja tyttöjä, jotka tekevät itsestään Tonttuja nousemalla hyvissä ajoin tekemään hyviä töitä sen sijaan, että olisivat joutilaita ja pahankurisiia kuten Peikot.

Tontut ja partiotytöt tekevät työnsä hiljaisuudessa toivomatta siitä kiitosta tai palkkiota. He tekevät sen, koska se on heidän velvollisuutensa isäänsä ja äitiään kohtaan.

Se voi olla joskus heille vastuksena, jos he ovat väsyneitä tai haluaisivat olla ulkona leikkimässä, mutta heidän tulee muistaa, että se on heidän velvollisuutensa, ja velvollisuus on ensi sijassa täytettävä.

Niinpä kertomuksessamme Tuomo ja Liisa, sen jälkeen kun vanha pöllö-muori oli kertonut tästä, pujahtivat varhain seuraavana aamuna vuoteestaan, ennen kuin kukaan muu oli jalkeilla. He siistivät asuinhuoneen ja sytyttivät tulen, valmistivat aamiaisen ja hiipivät hiljaa takaisin huoneisiinsa, niin että isä ja äiti, otaksuen saavansa tehdä kaiken työn itse, hämmästyivät havaitessaan kaiken jo tehdyksi ja arvelivat haltioiden käyneen siellä.

Päivä päivältä jatkui näin, ja lapset saivat enemmän huvia ja iloa velvollisuutensa täyttämisestä Tonttuina kuin milloinkaan oli tullut heidän osakseen heidän leikkiessään meluavia leikkejään tai olemalla joutilaita Peikkoja.

Vasta kauan aikaa myöhemmin vanhemmat saivat selville, että Tontut, jotka olivat auttaneet heitä, olivat heidän omia lapsiaan.