Tonttusatu

PartioWikistä
Versio hetkellä 22. maaliskuuta 2014 kello 14.50 – tehnyt Laimee (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: ==Tonttusatu== Olipa kerran Mary-niminen tyttö ja poika, jonka nimi oli Tommy. He asuivat pohjoisenglantilaisessa pienessä kylässä, seudulla, missä suuria niittyjä kutsutaan...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tonttusatu

Olipa kerran Mary-niminen tyttö ja poika, jonka nimi oli Tommy. He asuivat pohjoisenglantilaisessa pienessä kylässä, seudulla, missä suuria niittyjä kutsutaan nummiksi. Lapset asuivat yhdessä isänsä kanssa, joka oli köyhä, mutta uuttera räätäli ja elätti lastensa lisäksi myös vanhaa äitiään, joka oli liian vanha jaksaakseen enää tehdä taloustöitä. Hän istui päivät pääksytyksin kutoen räsymattoja räätälin vanhoista vaaterievuista.

  • Lapsista on pelkkää vastusta, räätäli mutisi itsekseen.
  • Lapset ovat siunaus, isoäiti oikaisi poikaansa.
  • Ovatko tosiaankin? räätäli ihmetteli. - Eivät minun ainakaan. Katsohan nytkin! Ennen teen itse työt kuin pyydän heitä, he kadottavat kaiken mitä he vievät ulos leikkeihinsä, ja jos he tuovat jotakin sisään, saan minä loppujen lopuksi siivota jäljet. He eivät auta minua hitustakaan!
  • Siinähän Mary tuleekin, mummo mumisi. - Katso nyt, mitkä persikkaposket!
  • Koko tyttö on yhtä hyödyllinen kuin persikkakin, isä sanoi.

Keskustelu katkesi – lapset olivat tulleet sisälle ja levittelivät leikkeihinsä tuomiaan havunneulasia ja sammalta tuvan lattialle. Suloisia lapsia, itse asiassa, mutta kieltämättä hieman laiskoja. Mutta sellaista otsaa, sellaisia punaisia poskia ja pirteitä silmiä kuin Maryllä oli vaikea löytää lähimailta!

  • Minä olen jo kerran tänään lakaissut lattian, isä huomautti. - Enkä aio tehdä sitä toiste. Viekää ulos roskanne!
  • Korjaa sinä, Mary sanoi heittäytyen itse lattialle.

Hänen veljensä potkaisi kasan parilla jalan huitaisulla ulos avonaisesta ovesta, mutta totta kai lattia nyt näytti vielä siivottomammalta.

  • Ja lastut myös, räätäli huomautti. - En aio ryhtyä korjailemaan jälkiänne!
  • Kerää ne, Tommy, Mary sanoi. - Miksi isä on niin kiukkuinen?
  • Hän on väsynyt, isoäiti vastasi. - Ettekä te edes auta häntä.
  • Mitä minun sitten pitäisi tehdä?
  • Voisit tehdä niin monia pikku palveluksia, jos vain tahtoisit, vanhus sanoi. – Voisit auttaa minuakin hiukan, jos vain tahtoisit, tyttöseni, isoäiti maanitteli.
  • Voinhan minä yrittää.

Mary otti leikatakseen matonkuteita, mutta ensimmäisestä tuli liian lyhyt ja toisesta taas liian pitkä. Hän heitti työn käsistään lattialle ja oli vielä kaataa isoäidinkin päällepäätteeksi.

  • Oivoivoi, isoäiti voivotteli. – Eiväthän ne enää kelpaa mihinkään. Ja lattialle…
  • Tommy, nosta mummon kuteet ylös!
  • Voi mummo, minulla on niin kauhea nälkä, Maryn silmiin kihosi kyyneliä.
  • Voi voi, mitä minä voin teille lapsiparoille antaa? isoäiti sanoi. - No niin, Tommyseni, älä välitä niistä rievuista.
  • Kerro meille satu, isoäiti!
  • Tule viereeni Mary, istu ihan siihen lähelle noin.
  • Kerro keijukaisista. Eivät mitkään ole niin hauskoja kuin ne, Tommy sanoi.
  • Keijukaisista? Onni on jättänyt meidän talomme. Se katosi kotitontun kanssa, niin minä ainakin uskon, isoäiti sanoi surullisena.
  • Mikä se kotitonttu oli, mummo?
  • Hän asui tässä meidän talossamme useiden sukupolvien ajan. Sellainen pienen tytön näköinen… ja hän tuotti meille paljon iloa.
  • Millä tavoin, isoäiti?
  • Hän tuli tupaan ennen kuin kukaan muu ja pani tulen hellaan, valmisti aamiaisen, siisti tuvan ja suoritteli kaikenlaista taloustyötä. Mutta häntä ei kukaan voinut nähdä, sillä hän laittautui aina tiehensä niin aikaisin, ettei häntä yksinkertaisesti voinut tavata. Ja silti saattoi kuulla, miten hän nauroi ja leikki!
  • Hänhän oli kiltti! Maksettiinko hänelle palkkaa, isoäiti?
  • Ei maksettu. Kaikki kotitontut auttavat aina ilman korvausta. Perhe vain asetti illalla pöydälle maljallisen raikasta vettä häntä varten, toisinaan maljallisen maitoa tai kermaa – ja leipää. Luulen että hän oikeastaan oli aika herkkusuu, sillä kermalle hän tuntui antavan arvoa. Joskus hän kitki puutarhassa. Voi hänestä oli hyötyä kaikkialla!
  • Mutta mummo, miksi hän sitten lähti?
  • Vanha pöllö tiennee. Minä en.
  • Kuka vanha pöllö, isoäiti?
  • Enpä oikeastaan tiedä sitäkään, tyttöseni. Äidilläni oli vain tapana sanoa sitten, kun me kysyimme häneltä sellaista, mitä hän ei tiennyt.
  • Kerro meille vielä kotitontusta, Mary sanoi.
  • Menivätkö ne joskus asumaan muiden luo?
  • Voi, on olemassa paljon kotitonttuja, vanhus sanoi. – Niin, tai oli ainakin silloin, kun minun äitini oli nuori. Joissakin taloissa oli useitakin yhtä aikaa.
  • Voi miten toivonkaan, että meidän kotitonttumme tulisi takaisin! huudahti Mary ja Tommy yhtä aikaa. - Hän voisi…
  • …siivota, Mary sanoi.
  • ...ja juosta asioilla, Tommy jatkoi.
  • Lakaista, Mary huomautti.
  • …niin, ja järjestellä sinun matonkuteitasi, mummo, Tommy lisäsi.
  • Niin, ja tehdä ihan kaikkea. Toivonpa todellakin ettei hän olisi keksinyt lähteä meiltä.
  • Niin kuka? heidän isänsä astui huoneeseen ja kysyi.
  • Kotitonttu, isä, Tommy vastasi. – Meistä on aika ikävää, että hän on kadonnut ja me toivomme, että olisi joku, joka tekisi

kaikki työt.

  • Niin, niinpä tietysti, räätäli vastasi. – Apurit ovat tervetulleita, jos heillä vain on halua tulla. Kyllä tekemistä riittää!
  • Jospa laittaisimme yöksi pöydälle maljallisen vettä?
  • Minun puolestani, poikaseni, räätäli sanoi.

He kipaisivat hakemaan maljan ja täyttivät sen vedellä. Ja sitten olikin jo aika käydä levolle. Kukin ryömi vuoteeseensa. Maljaa täytettäessä lattialle loiskunut vesi sai jäädä siihen…

Maryn oli vaikea saada unta. Hän vain ajatteli, miten hienoa olisi, jos olisi talossa joku tekemässä kaikki työt.

  • Lammen luona vajassa asuu ainakin yksi pöllö, hän ajatteli. Ehkäpä se on juuri se pöllö, joka tietää? Kunhan isä menee

nukkumaan, nousen ja lähden sinne.

Vihdoin tuli se hetki. Mary hiipi varovaisesti keittiön läpi. Vesikulho oli paikallaan, mutta kotitontusta ei näkynyt jälkeäkään. Ulkona oli kaunista. Kuu paistoi. Kaikki muut paitsi veräjä ja Mary tuntuivat vetelevän syviä unia. Laakson kirkontorni näytti valvovan hiljaisena yksinään. Taloissa olivat verhot alhaalla, ja Marystä näytti siltä, kuin kylä olisi vetänyt lakanan päänsä yli käydessään nukkumaan!

  • Uhuu, sanoi joku hänen takanaan.
  • Vanha pöllö! Mary arvasi. Ja siinähän se tulikin ja lensi vajaan.
  • Tule ylös, tule ylös, pöllö maanitteli.

Pöllö osasi puhua! SE oli siis juuri oikea pöllö! SE istui korkealla majan yli kullkevan palkin päällä. Mary oli ennenkin kiivennyt sinne, huvin vuoksi vain, konstikos tuo. Ja kohta hän jo istuikin palkilla nokittain vanhan pöllön kanssa.

  • Mitäs tahdot? pöllö kysyi.
  • Etkö tahtoisi olla kiltti ja kertoa minulle, mistä voisin löytää kotitontun, ja mitä minun pitäisi tehdä jotta se tulisi asumaan meille?
  • Uhuu, pöllö tuumi. Sitäkö tahdoitkin? Kyllä minä tunnen kaksikin sellaista.
  • Hip hurraa! Mary huudahti iloisena. Missä ne asuvat?
  • Teidän talossanne, pöllö vastasi.
  • Meidänkö talossamme? ihmetteli Mary. – Missä siellä? Miksi ne eivät sitten tee mitään?
  • Laiskoja ne ovat, pöllö huokasi, laiskoja ovat.
  • En minä sellaista huoli, Mary nurisi. – Mitä hyötyä siitä olisi?
  • Luulen etteivät ne oikein tiedä, miten pitää käyttäytyä, pöllö arveli. – Luulen, ettei kukaan ole kertonut niille sitä.
  • Kuule, etkö sinä voisi sanoa, missä ne ovat, Mary ehdotti. – Kerron niille sitten, mitä niiden pitää tehdä.
  • Tahtoisitko? pöllö kysäisi. – Uhuu!

Mary ei yht´äkkiä oikein käsittänyt, mikä pöllön oli. Huhuiliko se vai naurattiko sitä?

  • Tottakai voisin kertoa niille, sanoi Mary.
  • Niiden pitäisi vain nousta ylös ennen isää ja lakaista lattia ja kattaa pöytä ja sellaista. Sitä paitsi voisivat kotitontut itse hiukan pitää silmällä, mitä kaikkea tehtävää talossa on. Kotitontut huolehtivat kaikesta tuollaisesta silloin, kun isoäiti oli lapsi. Niin, ja sitten ne voisivat kerätä lattialle jääneet tavarat ja järjestää isoäidin kuteet.
  • No niin, tyttöseni, pöllö sanoi. Kerron sinulle, miten voit löytää kotitontut. Mene metsässä olevalle lammikon pohjoispuolelle, kun kuu paistaa, pyörähdä kolme kertaa ja sano näin:
Kiepun etu-, takaperin,
joen peilissä nään - -

Katso sitten samalla vedenpintaan, niin saat hetken välähdyksenä nähdä kotitontun kuvan ja kuulet sanan, joka runosta puuttuu!

Mary lähti matkaan heti. Pian hän tulikin tumman metsälammen partaalle. Kuu paistoi suoraan sen pintaan, joka välkkyi aivan kuin peili. Mary pysähtyi lammen pohjoispuolen rantaan, kiepsahteli ympäri ja hoki:

Kiepun etu-, takaperin,
joen peilissä nään…

Hän piti kiirettä ehättääkseen näkemään! Mutta – ei siellä ollut muuta kuin, kuin… hänen omat kasvonsa.

  • Typerää, Mary tuhahti. – Vai teinkö jotain väärin? hän kumartui taas katsomaan. Tietenkään ei ole olemassakaan sellaista sanaa, joka sopisi runoon… serin, lerin, herin… olinpa typerä. Eikä vedessä tietenkään voi nähdä muuta kuin omat kasvonsa. ja minä kun uskoin näkeväni kotitontun! Mary on typ--- ei, mutta? Mary, Mary? hassua. ”Nään Maryn…” se voisi tietysti olla. Äh, mitä vitsiä siinä olisi! Olen varmasti tehnyt jotakin päin honkia. Selittäköön pöllö!
  • Uhuu, pöllö tervehti. – Mitäs näit lammikossa?
  • En mitään muuta kuin omat kasvoni, Mary kertoi pettyneenä.
  • No, mitä sitten odotit näkeväsi?
  • Sen kotitontun, josta mummoni kertoi. Sitä joka on ihan pienen tytön näköinen ja kovin hyödyllinen.
  • Ahaa. Ja se, jonka näit, muistutti myös pientä tyttöä. Kuulehan, oletko ihan varma, ettet sittenkin nähnyt kotitonttua?
  • No ihan, Mary vahvisti. – En sitten niin ketään muuta kuin itseni.
  • Uhuhuhuu! Ja kuka sinä sitten olet, jos saan kysyä, pöllö sanoi.
  • En ainakaan mikään kotitonttu, Mary vastasi huulet lerpallaan.
  • Älähän ole siitä niin varma. Jokaisesta voi tulla kotitonttu. Eikö sinun oikeastaan pitäisi lakaista lattia, sytyttää tuli, kattaa pöytä, noutaa vettä ja puita? Ja -
  • Niin, mutta minä en ainakaan usko, että se olisi yhtään hauskaa, Mary sanoi. – Minusta olisi hauskempaa löytää kotitonttu,

jonka mielestä sellainen on mukavaa puuhaa.

  • Vai niin. Ja mitä sinusta on mukavaa tehdä sillä aikaa? pöllö kysyi. – Olla vain luulen. Olla laiska, huolimaton, tottelematon olento, joka syö mutta ei tee mitään ruokansa edestä, nukkuu, mutta ei korjaa vuodettaan, sotkee sen sijaan, että siivoaisi ja käskee muita tekemään sen, mitä voisi itse tehdä, niinkö?
  • Älä sano sellaista, Mary huudahti. – En minä sellainenkaan tahdo olla. Kuulehan, taidan lähteä nyt. Menen kotiin ja ehdotan

Tommylle, että kokeilisimme olla vähän sellaisia – sellaisia kotitonttuisia…

  • Kuulostaa paremmalta, pöllö nyökkäsi. – Nojaa nyt minuun, niin vien sinut turvallisesti kotiisi.

Mary nojasi päänsä pöllön olkaa vasten ja sen pehmeät sulat tuntuivat lämpöiseltä kuin untuvapeitto hänen ympärillään. Suihkis vain – ja Mary huomasi nukkuvansa omassa pikku vuoteessaan räätälinverstaan yläpuolella. Oli vaikea odottaa aamun valkenemista. Hän herätti Tommyn ja kertoi kaikesta merkillisestä, mitä sinä yönä oli tapahtunut. Yhdessä he sitten hiipivät portaita alakertaan. Ja – ennen kuin isä oli jalkeilla, olivat he jo tehneet yhtä ja toista! Vieläpä he olivat löytäneet räätälin mittanauhankin, joka oli ollut kadoksissa ainakin viikon. Lapsia nauratti heidän hipsutellessaan takaisin vuoteisiinsa.

Kun räätälirukka sitten huonosti levänneenä taapersi portaita alas hänkin, oli hänen vaikea uskoa näkemäänsä. Hän hieroi silmiään, katsoi ja hieroi taas. Ovi oli auki, lattia lakaistu, ja ovesta virtasi heleä paiste puhtaalle lattialle. Lopulta miespoloisen oli pakko istahtaa miettimään moista. Sitten hän ryntäsi jaloilleen, juoksi portaiden alapäähän ja huusi:

  • Äiti! Äiti hoi! Ja lapset. Kotitonttu on tullut takaisin! Ja tiedättekö vielä: mittanauhanikin se on löytänyt.

Niin kuluivat päivät. Joka aamu kävivät kotitontut tekemässä osuutensa. Ihme ja kumma, miten paljon hyötyä sellaisen kotitontun olemisesta talossa koitui. Räätälin mielestä se oli aivan ihme, ja joka päivä hän oli näkevinään uusia asioita, joita kotitonttu oli muka keksinyt suorittaa.

Eräänä aamuna hän heräsi nauruun. Se tuli keittiöstä. Räätäli tempasi nutun hartioilleen ja hiipi katsomaan. Kotitonttu, hän ajatteli. Hän pysähtyi oven taakse ja kuunteli. Joku nauroi, joku lauloi. Ja kun räätäli avasi oven, näki hän hämmästyksekseen Maryn ja Tommyn leikkimässä piirileikkiä keskellä lattiaa!

  • Mitäs tämä nyt on olevinaan? räätäli kysyi, sillä hän tunsi itsensä aika hämmentyneeksi.
  • Me olemme sinun kotitonttusi, lapset huusivat.
  • Niin missä kotitonttu on? heidän isänsä ihmetteli.
  • Täällä, Tommy vastasi kujeillen. – Me kaksi.
  • Pilailetteko te minun kustannuksellani? räätäli huusi. – Missä on oikea kotitonttu?
  • Ihan totta, isä, Mary sanoi. – Ei ole olemassakaan muita oikeita kotitonttuja kuin me kaksi vain.
  • Niin mutta – isä tankkasi. – Jos te muka olette tehneet kaiken työn, missä kotitonttu sitten on?
  • Tässä! Tässä! lapset kiljuivat riemusta ja heittäytyivät isän syliin.
  • Mitä mieltä sinä olet tästä, äiti? räätäli kysyi isoäidiltä, kun tälle oli kerrottu koko asianlaita.
  • Sitä vain, että lapset ovat siunaukseksi, vanhus sanoi. – Kuinka monesti minun pitää sanoa se sinulle.


Brownie Girl Scout

  • suomentanut Hertta Tiitta
  • lähde: Suomen Partiolaiset; Osviitta, 1975