Otavaeltajat/Toimintaryhmät/Laiskiaiset/Kalapuikkopäivän kauhut

KALAPUIKKOPÄIVÄN KAUHUT

Koulun kello soi ja käynnisti vimmatun kilpajuoksun. Minä tietenkin tönin tieni rintaman eteen, ja nopeat, pitkät jalkani yhdistyivät ruuanhimooni ja kiidättivät minut johtoon. Takaapäin kuulin opettajan kirkuvan juoksukiellosta, mutta kuka nyt sitä tottelisi. Muut jäivät armotta jälkeen viimeistään portaissa, jotka hypin viisi porrasta kerrallaan. Avara ruokasali oli vielä tyhjillään, mutta askelten kopina käytävillä lupasi asiantilaan muutosta. Hiljensin vauhtiani jonotuspaikalle tultaessa, yhä ensimmäisenä, ja nappasin tarjottimen telineestä. Sitten loin katseeni höyryävään kalapuikkokasaan. Ahhh, mikä ihanuus... Lempiruokaani ei yksinkertaisesti voittanut mikään maailmassa.

Rämelän yläasteella oli tarkka arvojärjestys, joka vastasi viidakon lakia. Ihmiset oli jaettu eri lokeroihin edustamansa henkilötyypin mukaan. Arvoasteikolla vanhimmat ja suurimmat hallitsivat. Poika nimeltä Pertsa Koskela oli ehdottomasti vahvin, ja näin ollen koulun kiistaton kuningas. Hän oli muuttanut pääkaupunkiseudulta noin vuosi sitten, ja oli harrastanut ninjitsua ennen muuttoaan. Pertsa oli nopeasti vakiinnuttanut asemansa välituntipaineissa taitojensa ansiosta, kun yhdeksäsluokkalaisetkin joutuivat nöyrtymään hänen edessään. Nyt luokallamme 8D:llä ei kukaan selvinnyt hänen kiusaamiseltaan. Pertsa oli luultavasti kiusaaja huonon koulumenestyksensä tähden. Mietitte varmaan, miten tiedän hänestä näin paljon. Minäpä kerron sen. Minä olen Pertsa Koskela.

Linjastolla oli lappu, jossa kehotettin ottamaan korkeintaan kahdeksan kalapuikkoa. Ihan kuin välittäisin moisista rajoituksista. Kahmin parikymmentä noita kullanvärisiä herkkupaloja lautaselleni ja kävelin suoraan vakiopöytääni. Tiesin, ettei sinne tulisi muita. Luokkalaiseni karttavat minua kuin ruttoa, varmaankin pelon takia. Minulla ei ole myöskään ystäviä tällä paikkakunnalla. Entisessä koulussani olin hyvin suosittu, ja kävin usein kavereillani. Nyt ainoa ystäväni on Playstation-konsolini, enkä juurikaan enää ulkoile. Siitä varmaan johtuu muutokseni solakasta juoksijasta tällaiseksi läskiksi. Heräsin ajatuksistani sen verran että sain aloitettua mässäilyn.

Annokseni oli pian tuhottu, ja tunsin itseni kylläiseksi. Ajattelin kuitenkin vielä hakea muutaman, sillä kalapuikkopäiviä oli kuitenkin aika harvoin. Se oli paha virhe. Kun ajattelen tapahtunutta, mietin että on ihmeellistä, miten yksi tapahtuma voi muuttaa ihmisen koko elämän. Kuitenkin, nousin pöydästä ja aloin kävellä hiljalleen takaisin linjastolle. Koko koulun väki maiskutti jo tyytyväisenä ruokaansa, joten jonoa ei ollut lainkaan. Yhtäkkiä näin erään pojan tulossa naulakoilta päin. Tunnistin sinisen hupparin jo kaukaa. Se oli ainoa henkilö, joka ei ollut vielä alistunut yksinvaltaani. Se oli 8A-luokan Masa.

Tulimme samaan aikaan linjastolle, ja hänkin näki minut. Sen huomasi ilkeydestä, joka syttyi hänen silmiinsä sillä hetkellä. "Ei askeltakaan enää, paksunassu", hän huusi, ilmeisesti yrittäen hidastaa minua matkallani kalapuikkojen luo. En välittänyt kiellosta vaan aloin pelata samaa peliä: "Mistäs Näsä on tulossa tähän aikaan kouluun? Ei kai vaan ole tullut lintsattua?" huusin takaisin. "Olin kyllä hammaslääkärissä, vaikkei se sinulle kuulukaan, läski", Masa vastasi terävästi. Silloin väliimme ilmestyi valkeaan takkiin pukeutunut nainen, jonka tunnistin oitis koulun keittäjäksi. Häntä kutsuttiin koululaisten keskuudessa Muusi-Maijaksi. Tämä tunki kätensä ruokavatiin, ja kun kädet nousivat, ne pitelivät neljää kalapuikkoa. Samalla huomasin, että astia oli nyt tyhjä. Raivo kasvoi sisälläni: "Tänne ne kalapuikot, tai saat maksaa kalliisti", karjuin. Ruokalaan laskeutui yhtäkkiä hiljaisuus. Kaikki katsoivat minua.

Lähestyin rauhassa keittäjää. Kun olin tarpeeksi lähellä, ojensin käteni ottaakseni kalapuikot. Yhtäkkiä jokin haarukalta näyttävä osui Muusi-Maijaa lävistäen hänen poskensa. Kaamean karjahduksen säestyksellä keittäjän soppakauha halkaisi ilman ja osui minua suoraan päälakeen. Tähdet tanssivat silmissäni, mutta hyökkäsin silti puolisokeana kohti keittäjää ja tönäisin hänet läheistä pöytää päin. Keittäjän törmätessä pöytään enimmäkseen tyhjät tarjottimet lentelivät ruokailijoiden päälle, ja kalapuikot lensivät hänen käsistään. Silloin kaikki saivat päähänsä maksella vähän kalavelkoja vihollisilleen ja alkoi suunnaton joukkotappelu. Pojat heittelivät ja löivät toisiaan ja tytötkin repivät toistensa hiuksia. Jopa muutama opettaja tappeli keskenään. Rämelän koulu oli tosiaan melkoinen ruutitynnyri.

Sohin nyrkeilläni kaikkialle ympärilleni samalla kun yritin paikantaa kalapuikkojani hirmuisen rähinän ja mekastuksen keskellä. Iäisyydeltä tuntuneen ajan, useiden mustelmien ja luultavasti murtuneen nenän jälkeen vihdoin näin armaimpani. Masa poimi niitä juuri yhdeltä pöydältä ja oli hiipimässä hiljaa pakoon tappelusta. Minut täytti käsittämätön raivo. En edes tajunnut mitä oli tapahtunut, ennen kuin olin napannut salamannopeasti veitsen pöydältä, rynnännyt ruokalan poikki ja puukottanut Masaa kylkiluiden väliin. En välittänyt Masan kokoon lysähtävästä ruumiista, vaan kaappasin kalapuikot hänen veltoiksi käyvistä käsistään. Vihdoin sain haluamani.

Sitten heräsin. En unesta, vaan heräsin todellisuuteen. Istahdin turtana tuolille ja aloin katsella käsiäni. Niistä olivat kalapuikot kadonneet, mutta tilalle oli tullut muutama punainen tahra. Tappelu alkoi laantua, kun yhä useampi tajusi mitä oli tapahtunut. Osansa saattoi olla myös kumiluoteja tappelijoiden jalkoihin ampuvalla poliisin Karhu-ryhmällä.

Kuulin etäisesti huutoja kuten: "Apua, häntä on puukotettu!", "Soittakaa ambulanssi!", mutta en tuntenut mitään. Vasta kun minua vietiin poliisiautoon käsiraudoissa huomasin, että keittäjä mutusti tyytyväisenä kahta kalapuikkoa kerralla. Sitten taas vaivuin tunnottomuuteen. Sellissä tajuntaani tunkeutui oven takaa lausuttu lause: "Häntä ei voitu pelastaa. Menetti liikaa verta."

Silloin ajattelin ensi kertaa asiaa, joka piinaisi minua pitkään myöhemminkin. Elämäni pilasivat neljä kalapuikkoa.